Tumainilla hän käytti meitä monien tärkeiden ihmisten luona, eikä mieleeni jäänyt oikeastaan kenestäkään mitään. Kaikki toivottivat meidät kyllä oikein lämpimästi tervetulleiksi, ja kaikki olivat hyvin auttavaisia. Pian Kati ilmoitti, että nyt voimme jokainen mennä omalle laitoksellemme, jotta voisimme miettiä tulevia opintojamme. Minä menin Matin – jonka Kati oli meille hetkeä aiemmin esitellyt – luokse. Matti oli todella mukavan oloinen: iloinen, ei turhia stressaava, rento ja kaikin puolin symppiksen oloinen. Hänen kanssaan keskustelimme niin opinnoistani kuin pihallamme asuvasta kanasta sekä talossa hengailevista liskoista (Matti asui talossamme ennen Ollia).
Ulkona satoi, joten odottelimme sateen päättymistä. Matti selvitti minulle missä yliopiston opiskelijaksi ilmoittautuminen tulee hoitaa, joten sain ilmoittautumislomakkeet meille kaikille kolmelle. Olimme sopineet Tuomaksen ja Kristiinan kanssa tapaamisen Matin suosittelemassa opiskelijaruokalassa, mutta sinne päästyäni en nähnyt Tuomasta ja Kristiinaa missään. Pyysin asuintoveriltani Ollilta Tuomaksen tansanialaisen numeron (, kun en sitä jostakin syystä ollutkaan aikomuksistani huolimatta tallentanut puhelimeeni), ja soitin hänelle kysyäkseni missä he ovat. Heillä oli ilmeisesti jo pitkään jatkunut keskustelu jonkun tärkeän herran kanssa menossa, ja Tuomas kiittikin minua puhelimessa hyvästä syystä poistua keskustelusta.
Kävimme syömässä (kuulema) kalliissa opiskelijaruokalassa, jossa maksoimme riisistä ja papukastikkeesta kukin 300 Tsh, eli noin 0,20e. Kristiinalla oli minulle opiskelijaviisumihakemuslomake, ja minä annoin heille opiskelijaksi rekisteröitymislomakkeet.
Odottelimme muutaman tunnin rekisteröinnin alkamista, ja Matti varoitti meitä, että ei olisi mitenkään yllättävää, päinvastoin jopa kenties todennäköistä, ettemme saisi rekistöitymistä hoidettua tämän päivän aikana. Hän kehotti meitä kuitenkin olemaan kärsivällisiä, ja mikäli he haluaisivat joitakin papereita, esimerkiksi todistusta maksetuista lukukausimaksuista, meidän tulisi vain selvittää mistä tarvittavat paperit saa, ja hoitaa ne kuntoon.
Ilmoittautuminen olikin mielenkiintoinen tilaisuus. Se järjestettiin eräänlaisessa isossa pyöreässä huvimajassa – ilmeisesti luentosalissa. Penkit oli asetetu riveiksi, ja siinä jonotettiin edessä istuvan ”lautakunnan” juttusille pääsyä. Aina kun rivin päästä opiskelija meni edessä olevien isojen herrojen ja tätien luo, jokainen siirtyi rivissä yhden pykälän vasemmalle.
Minä olin meistä kolmesta ensimmäisenä vuorossa, ja heti ensimmäinen iso herra tietokoneensa kanssa olisi halunnut hylätä ilmoittautumiseni. Hän kysyi tiukkaan sävyyn lukukausimaksuistani, kun missään ei näy että olisin sellaisia maksanut. Selitin hänelle, että olen North-South-South vaihto-ohjelman opiskelija, ja että mr. Lubawa tietäisi enemmän, että heidän tulisi soittaa hänelle mikäli tulee epäselvyyksiä ja he tarvitsevat lisätietoja. Ilmeisesti mr. Lubawa oli vielä isompi herra, sillä hänestä mainittuani muut lautakunnan jäsenet alkoivat puhua jotakin swahiliksi tälle ensimmäiselle herralle, ja pian hän sanoi että voin jatkaa viereisen herran luo.
Loppuosa ilmoittautumisesta onnistui hyvin, ja pian sain lappusen käteeni, joka mitä luultavimmin on kirjastokorttini. Nimeni ä-kirjaimet olivat heille hieman ongelmallisia, joten lupasin, että he voivat jättää ne pois mikäli se helpottaa tilannetta.
Tumaini järjesti meille kyydin takaisin kotiin, jossa vietimme loppupäivän väsyneinä mutta iloisina onnistuneesta rekisteröinnistä.
Illalla ulko-ovemme yläpuolelta löytyi ISO perhonen.
Jälleen jäin monta kertaa illan aikana ihastuksissani kuuntelemaan muslimien rukouskutsua, josta uskon tulevan minulle jokailtaisen tavan. Joko tulen vihaamaan noita useita kertoja päivässä tulevia rukouskutsuja, tai sitten ne ovat juuri se asia jota tulen Iringasta kaipaamaan kun palaan takaisin Suomeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti