Lauantai 29.3.2008

Nukuimme kaikki pitkät yöunet, ja Tuomas ja Kristiina lähtivät innosta puhkuen vastakkaisella rinteellä olevalle nähtävyydelle, Hehe-päällikön mietiskelykivelle. Minulla oli eilen hieman lämpöä, eikä oloni vieläkään kovin hyvä ollut, joten jäin kotiin lepäämään.


Tuolla kiven päällä Tuomas ja Kristiina ovat (monien paikallisten kanssa).


Siirin ja Dannyn kodin seinällä paistatteli jälleen päivää yksi iso lisko, Puff nimeltään (kuten kaikki tuon väriset).

Muutaman tunnin kuluttua matkalaiset tulivat takaisin, Tuomas kauniin käsinpoimitun kukkakimpun kanssa toivottaen minulle – juuri sohvalta heränneelle – pikaista paranemista. Todella kaunis ele, nyt varmasti paranen pikavauhtia.


Monilta osin Tuomaksen koulutusohjelmani on osoittautunut täysin vääränlaiseksi, mutta täytyy tunnustaa että tällä kukkakimpulla, jonka hän (kuulema) kallioiden väliköistä minulle poimi, Tuomas veti kyllä pisteet kotiin. Olen varma, että Tuomas tekee jonkun naisen vielä onnelliseksi.

Muutaman minuutin kuluttua nuoripari lähti taas matkaan, tällä kertaa keskustaan syömään. Oloni ei ollut yhtään sen parempi, ja jo tuolloin puolilta päivin minulla oli lämpö nousussa. Makoilin sohvalla, ja hain peitonkin päälleni. Pian olin taas sikeässä unessa, ja heräsin vasta viiden aikoihin kun Tuomas ja Kristiinakin olivat jo palanneet reissuiltansa.

Koko päivä kului siis lähinnä nukkuen, ja tuolloin viideltä päätin tehdä jotakin syötävää, sillä olin syönyt vasta puolikkaan sämpylän koko päivänä. Niinpä valmistin itselleni perunamuusia ja nakkeja (, jotka oli tarkoitus grillata torstaina, mutta mepä unohdimme ne kokonaan) sekä kuumaa kaakaota.

Nyt kello on kohta kahdeksan, ja Kristiina päätti juuri skypepuhelun perheensä kanssa. Sekä Kristiinan että erityisesti Tuomaksen menojalkaa taitaa vipattaa aika lailla, joten taidan viettää illankin kotona yksin itseäni parannellen.

Huomenna oloni on toivottavasti jo sen verran parempi, että pääsen aamulla tutustumaan helluntailaisten kirkonmenoihin.

Ai niin, pieni tarkennus tuohon nuoripari-sanaan niille, jotka eivät vielä tuon sanon taustaa tiedä. Tuomas on siis ollut alusta asti eräällä teologian kurssilla, ja muutaman luennon jo oltua Kristiinakin päätti osallistua kurssille. Niinpä Tuomas esitteli Kristiinan kurssin luennoitsijalle sanoin ”my friend”. Luennoitsija – vanhempi pappismies – ihmeissään kyseli että todellako, ja Tuomas siihen vain vahvisti iloisena: ”yes yes, my friend Kristiina”. Niinpä luennon alussa luennoitsija oli esitellyt Kristiinan Tuomaksen tyttöystävänä, ja muisteli samalla jotakin toista nuorta suomalaispariskuntaa, jotka olivat yhdessä käymässä Tansaniassa. Niinpä yliopistolla Tuomas ja Kristiina tunnetaan seurustelevana parina.


Tässä vihdoin yhteiskuva Siiristä ja Dannysta.

Perjantai 28.3.2008

Aamulla lähdimme taas yhtä matkaa dallalla yliopistolle, sillä Tuomaksen pyörästä tippui toinen poljin heti kotiportin ulkopuolella. Muutaman kilometrin matkustettuamme meille ilmoitettiin swahiliksi (ja elekielellä, jotta mekin ymmärsimme), että dalla kääntyy tästä takaisin kohti kaupunkia, ja että mikäli maksaisimme 2000 Tsh, meidät vietäisiin perille. Emme suostuneet moiseen kiskurihintaan (tuohan oli 1,05e), joten dallakuskin ilmeisen suureksi hämmästykseksi jäimme mielenosoituksellisesti pois kyydistä, ja kävelimme loppumatkan. Ilma oli mukavan vilpoisa, sillä edelleen täällä vain sataa koko ajan, mutta nyt sopivasti sade oli hetkeksi tauonnut.


Ihaa paistatteli päivää tien varressa.

Olin yliopistolla noin kolme tuntia ennen luentoni alkua, ja olinkin ajatellut käyttää tämän ajan hyödyllisesti ohjelman, jonka dead line oli klo 16.30, koodaamiseen. Kuitenkin huomasin että yliopiston koneilla meillä opiskelijoilla ei ole oikeutta tehdä melkein mitään, joten koodaamisen sain unohtaa. Niinpä selailin Suomen iltapäivälehtiä ja muuta hyödyllistä.

Luennon jälkeen istahdin dallan kyytiin odottamaan, että kyytiin tulisi tarpeeksi muita matkustajia, jotta lähtisimme liikenteeseen. Pian dalla täyttyikin matkustajista, ja kuskimme starttasi auton. No, autohan ei käynnistynyt, mikä nyt ei edes minua enää yllätä, sillä tuo on täällä enemmän sääntö kuin poikkeus, että auto sammuilee matkan varrelle, eikä aina ensimmäisellä eikä edes toisella yrittämällä käynnisty. Lähes joka päivä tien varsilla myös näkyy ihmisiä työntämässä jotakin autoa, ja autoja, joiden konepelti on ylhäällä ja ihmiset yrittävät katsella mikä siinä mahtaisikaan olla vikana. Mutta takaisin itse asiaan: Auto ei siis käynnistynyt, ja muutaman starttauksen jälkeen auto lähti hallitsemattomasti valumaan mäkeä alas. Sen verran kuski onnistui valumista hidastamaan, että mäen alapäässä istuskellut jalkapuoli mies ehti ottaa kepin avukseen ja loikkimaan alta pois. Mäen alas valuttuaan dalla pysähtyi, ja minä muiden matkustajien mukana lähdimme pois ja vaihdoimme toiseen dallaan, jonka kyydissä pääsin turvallisesti keskustan liepeille kotini lähelle.

Illalla meidän oli tarkoitus lähteä tutustumaan Iringan yöelämään, mutta minun oloni ei ollut kovin hyvä, joten Kristiina ja Tuomaskin päättivät siirtää baareilua huomiseen.

Torstai 27.3.2008

Minulla ja Kristiinalla oli vapaapäivä, joten lähdimme viettämään ”tyttöjen päivää” kaupungille Tuomaksen jäädessä kotiin surfailemaan internetin ihmeelliseen maailmaan. Meidän oli alunperin tarkoitus lähteä jo heti yhdeksän jälkeen, mutta koska viime yönä keskustelumme venähti lähemmäs kahta, nukuimme aamulla pidempään ja läksimme matkaan vasta kymmenen jälkeen. On mielenkiintoista keskustella varsinkin perheasioista, sillä meillä on ollut keskenämme niin erilainen lapsuus, jo ihan sisarusten määrästäkin johtuen.

Lähdimme siis kerrankin aamulla liikenteeseen auringon paistaessa! (Myöhemmin tosin osoittautui, että tuo auringonpaiste oli hyvin hetkellistä, ja noin viikon kestänyt kaatosade jatkui.) Ehdimme kävellä vain muutaman kymmentä metriä, kun jo joku mies uudella maasturillaan pysähtyi ja tarjosi kyytiä keskustaan. Kieltäydyimme ystävällisestä tarjouksesta, sillä halusimme nauttia auringosta kun siihen pitkästä aikaa oli mahdollisuus.


Tällaisia bilerekkoja keskustassa pyörii yllättävän paljon. Musiikki pauhaa täysillä, dj juontaa. Tämä rekka mainostaa puhelinliittymää.

Kiertelimme tuntikausia kojuja, oli ihanaa vain katsella tietäen, ettei ole mitään tarvetta ostaa mitään, vertaillen vain hintoja ja tuotteiden laatua. Eräässä kojussa tingin pitkään yhden maalauksen hinnasta, mutta koska minulla ei ollut mitään tarvetta saada juuri kyseistä maalausta, lähdin kojusta pois sanoaen vain, että hinta on edelleen liian kallis (olin saanut hinnan tippumaan tuossa vaiheessa kolmannekseen alkuperäisestä), ja tarjosin puolta tuosta nykyisestä hinnasta – ihan leikilläni kylläkin. Myyjä naureskeli ja kauhisteli tarjoustani, vetosi (jälleen kerran, kuten useita kertoja tinkimisen aikana aiemminkin) nälkäisiin lapsiinsa

Pari kojua myöhemmin tuo samainen kauppias tulee luokseni, ja sanoo, että selvä, hän myy tarjoamallani hinnalla. Olin todella hämilläni – tarjouksenihan oli 1/6 alkuperäisestä hinnasta – ja en suoraan sanottuna kehdannut enää olla ostamatta. Niinpä maksoin tuollaisesta noin 30cm*20cm batiikkimaalauksesta hurjat 25c.

Tällä hetkellä ulkona sataa taas vettä kaatamalla, vielä hetki sitten ukkonenkin jylisi, Kristiina ja Tuomas ovat kävelyllä. Olen ollut melko väsynyt, eilenkin tein netissä tehtäviä jonnekin yhteentoista asti illalla (se on täällä todella myöhäinen kellonaika), joten jäin kotiin. Edelleen minusta tuntuu, että meillä on aika selvä humanisti-luonnontieteilijä -jako täällä: Tuomas ja Kristiina käyvät paljon yhdessä kävelyllä, he tiskaavat ja laittavat hedelmiä valmiiksi siivutettuina esille, he lueskelevat kirjaa terassilla yhdessä. Minä ja Olli taas keitämme monesti kuumaa kaakaota, syömme toffee-karkkeja, paistamme lettuja tai teemme muuta herkkua ja lämmitämme takkaa. Saa nähdä kuinka pärjään yksinäni näiden humanistien keskellä kun Olli parin viikon päästä lähtee lopullisesti. Toivottavasti minusta ei tule samanlaista hippiä kuin Tuomas ja Kristiina. (Ihan selvyyden vuoksi, tuo äskeinen avautuminen ei ollut ihan vakavalla naamalla kirjoitettu. Kuitenkin jako on todella ollut humanistit-luonnontieteilijät, mutta kyllä nuo humanistitkin oikein ihania ovat.)

Illalla suunnittelimme lämmittävämme takan, taidamme grillailla ja viettää yhdessä mukavan koti-illan.

Keskiviikko 26.3.2008

Pitkästä aikaa lähdimme tänään kaikki kolme yhdessä yliopistolle. Yritimme päästä yliopiston kirjaston tietokoneluokkaan, jotta saisimme tulostettua työntekijöidemme palkkakuitit, mutta yllätys yllätys, kenenkään meidän tunnukset ei toiminut. Kävelimme ilmeisesti niin surkean näköisinä kirjaston help desciin, että matkalla Fredi, suomea jonkin verran (hän siis on opiskellut aikanaan joitakin vuosia Suomessa) puhuva paikallinen kävellessään käytävällä vastaan kysyi meiltä: ”Onko teillä onkelma?”- En voi sille mitään, mutta kyseinen mies herättää minussa valtavasti hilpeyttä puhuessaan suomea.

Saimme hoidettua tunnuksemme kuntoon, ja meille luvattiin, että ne toimivat ensi maanantaista lähtien normaalisti. Hienoa.

Tietojenkäsittelytieteen laitoksen ainoassa tietokoneluokassa oli luento menossa, joten kulutin aikaani kirjoitellen kortteja ja lukujärjestystä puhtaaksi. Kun päivän ainoa luentoni oli määrä vihdoin alkaa, ei luokkaan tullutkaan luennoitsija, vaan laitoksen johtaja, joka ilmoitti luennoitsijan olevan sairaalassa malarian takia. Kukaan ei reagoinut ilmoitukseen mitenkään, mikä taas muistutti minua malarian arkipäiväisyydestä täällä.


Pihallamme kasvava upea ruusupensas on jo alkanut lakastua.

Lähdin takaisin kotiin, ja lähstyessäni risteystä, jossa jään aina kyydistä ja jatkan loppumatkan kotiin kävellen, dallan rahastajapoika katsoi minua kysyvästi, ja nyökkäsin, jolloin hän viestitti kuskia pysäyttämään. Poistuessani dallasta tismalleen oikean risteyksen kohdalla, rahastajapoika huikkasi perääni englanniksi (hän ei ole ikinä ennen sanonut sanaakaan englantia): ”tomorrow”. Mukavaa että minua aletaan jo tuntemaan, ja minun tiedetään asustelevan täällä, eikä ajatella olevan vain turistimatkailija.

Sain muuten vaihtorahoja 50 shillinkiä liikaa (noin 2c), pitää seuraavan kerran tämän dallan kyydissä ollessani maksaa tuon verran ekstraa.

Tiistai 25.3.2008

Aamulla Olli oli lähtenyt kyllä todella hiljaa (lähtö oli klo 6.00), sillä edes Kristiina (, joka normaalisti käsittääkseni herää ihan kaikkeen) ei ollut herännyt ennen herätyskellon soimista. Minä lähdin vähän ennen Tuomasta kävelemään mäkeä alas isolle tielle, josta menen dallalla loppumatkan. Vastaani tuli poika ison karjalauman kanssa. Samalla Tuomas polkaisi ohitseni pyörällä, ja tuo karjapaimenpoika jäi tuijottamaan Tuomaksen perään, jolloin lauma isoja sarvipäitä lähti juoksemaan minua kohti. Tuossa tilanteessa ei oikein voi mitään tehdä, joten katsoin minua lähestyvää laumaa. Onneksi karjapaimen havahtui Tuomaksen lumoista ja ohjasi kaitsettavansa tien toiseen reunaan.

Minua hieman harmittaa, etten kehtaa olla niin turisti, että kuvaisin kaikkea, mikä olisi kuvaamisen arvoista. En usko että kovinkaan moni teistä lukijoistakaan tajuaa, kuinka huvittavia nuo dallat täällä ovat. Tänäkin aamuna hyppäsin dallan kyytiin, joka oli ihan täpötäysi banaaneja ja 25 kilon jauhosäkkejä. Muutama ihminenkin kyytiin mahtui, mutta aika huvittava tilanne tuo oli: istua nyt keskellä banaanikasoja hajoamispisteessä olevassa minibussissa matkalla yliopistolle valkoisena nuorena naisena Tansanian ylänköalueella. Taas sellainen hetki, jolloin voi olla vain iloinen siitä omasta mielenhäiriöstään (tai mikä lie mielenvikaisuus minuun iskenyt), kun päätin lähteä vaihtoon keskelle köyhintä Afrikkaa.

Noin puolessa välissä matkaa dalla pysähtyi, kaikki kääntyivät katsomaan minua, ja minulta kysyttiin jotakin. Kun joltakin löytyi muutama englanninkielinen sanakin ymmärsin heidän kysyvän minun matkakohdettani. Kun kerroin meneväni Tumainille, kävivät muut dallassaolijat nopean keskustelutuokion, ja pian toinen dalla pysäytettiin, taas keskusteltiin, ja sitten minulle näytettiin, että minun tulee vaihtaa dallaa. Maksettuani ensimmäisestä kyppäsin toisen dallan kyytiin, joka jätti minut tuttuun Tumainin risteykseen. Tarjosin normaaliin tapaan maksua matkasta, mutta tämän dallan tyyppi ei ottanutkaan sitä vastaan. Ystävällistä palvelua auttaa toista dallayrittäjää pitämään asiakkaat tyytyväisinä viemällä heidät perille.


Viime päivien jatkuvat rankkasateet ovat saaneet aikaan sen, että tiet ovat todella huonossa kunnossa. Tässä otos koulumatkalta. Tien vasen puoli on siis täysin veden vallassa.

Koulua oli taas normaaliin tapaan, tänään liityin ensimmäistä kertaa muiden suomalaisten Hasty-tilaukseen. Sain syödäkseni valtavan kasvis-juusto-munakas-chapatin, jolla nälkä kyllä lähti, mutta joka ei mielestäni ollut hintansa väärti (okei, 2e ei nyt olisi Suomessa suuri summa, mutta täällä tuolla hinnalla saa ravintolasta pippuripihviannoksen).

Illan väänsin kotona netissä etätehtäviä Suomeen eräälle kurssille, joka järjestetään ensi syksynä täällä, ja minä nyt testaan verkkokurssin toimivuutta Tansanian olosuhteissa. Toimiihan tuo ihan hyvin aina kun netti toimii, tosin välillä on hieman ärsyttävää istua vain koneen ääressä sisällä, kun voisi käydä kävelyllä, istua ulkona ja ihailla maisemia, tai keskustella henkeviä muiden ihmisten kanssa.

Maanantai 24.3.2008

Viimeinen pääsiäislomapäiväni oli täynnä tekemistä. Pyysimme mamaa tulemaan taas pääsiäisen loman jälkeen töihin, jotta Olli saisi tiistaiksi puhtaita vaatteita koko loppuviikon kestävälle reissulleen lähetystyöntekijöiden kokoukseen Bagamoyaan.

Aamulla kymmeneltä meidät tultiin hakemaan kotiovelta autolla, ja menimme siis kyläilemään erään suomalaisperheen luokse. Olin jo etukäteen ollut heihin yhteydessä, ja olin lupautunut virittämään perheen nuorimman tyttären viulua. Kahvin ja todella herkullisen pullan jälkeen menin tämän nuorimman tyttären kanssa huoneen toiseen päätyyn soittelemaan viulua, sillä tiedän kokemuksesta että isolle yleisölle valmistelematta soittaminen on epämukavaa. Tottakai myös minulle – ventovieraalle naiselle – soittaminen oli varmasti jännittävää, mutta minusta oli ihanaa kuunnella 8-vuotiaan soittoa, ja sainhan samalla itsekin vähän vingutella.


Tällainen kaveri nukkui sylissäni kahvihetken ajan.

Seuraavana oli pianonsoiton vuoro. Ensin tyttö soitti minulle yhden kappaleen, ja sitten päästi minut pianon ääreen. (Tämä oli varmaan ihmisten mielestä suuri virhe.) Kuten minut tuntevat saattavat arvata, minulla vierähti muutama seuraava hetki pianoa pimputellen.

Eräs Kidugalassa asuva suomalaispariskunta tuli hakemaan meidät, ja menimme meille, jossa loppuilta kuluikin aika tehokkaasti naiselle permanenttia tehden ja miehen kanssa eri kulttuureista keskustellen.

Sunnuntai 23.3.2008

Aamulla satoi kaatamalla vettä, mutta lähdimme silti urheasti kävelemään kohti keskustan lähellä sijaitsevaa anglikaanikirkkoa. Noin 30 metriä käveltyämme kohdallemme pysähtyi iso auto, jonka sisältä mies kysyi, minne olemme matkalla. Kerroimme kohteemme, johon hän sanoi, että hypätkää kyytiin, meillä on sama matka. Niinpä pääsimme autolla kirkkoon.

Saimme odotella tunnin verran entisten kirkonmenojen loppumista ja uuden kirkonmenon alkua. Joku brittimies tuli juttelemaan meille, ja järjesti meille seuraavaan jumalanpalvelukseen yhden miehen tulkiksi.



Kirkossa oli ihan kiva meininki, ja jopa papit kaavuissaan jammailivat kädet ilmaa halkoen alttarin edessä, ja sivulla bändi soitteli kappaleisiin säestyksen tanssiliikkeiden ja sähkökitarasoolojen kera. Swahilinkielisellä saarna ei kamalasti puhutellut minua, joten lähdin vaivihkaa pihalle leikkimään lasten kanssa. Lapset ovat ihan mukavia kavereita, heidän kanssaan voi leikkiä vaikkei yhteistä kieltä löydykään. Lisäksi pienet sylivauvat sekä sellaiset alle kouluikäiset lapset ovat ihanan luottavaisia ja välittömiä.

Kirkonmenojen loputtua menimme keskustaan ostoksille. Ostin Ollin kanssa puoliksi pakan jäätelöä, ja minä kävin levykaupasta ostamassa levyn paikallista hittimusiikkia, Bongo Flavaa, swahilinkielistä rappia. Sitten minä ja Olli lähdimmekin jo kiireellä taksilla ensin Matin luokse vastakkaisen vuoren rinteelle, ja sieltä viemään minut ja hakemaan Ollin tuparilahja Wilolesilta. Ovelle päästyämme tajusimme, että meillä ei ollut avaimia taloomme, silllä molemmat ovemme avaimet olivat Tuomaksella ja Kristiinalla, jotka olivat vielä jääneet torille ostamaan hedelmiä.

Tuomas ja Kristiina olivat ilmeisesti niin tinkimisen lumoissa, etteivät edes kuulleet puhelimiensa soimista, joten Matti ja Olli keräsivät puutarhastamme kukkia ja lähtivät työkaverinsa tupareihin. On aika herttainen näky kun kauluspaitaan ja suoriin mustiin housuihin pukeutunut noin 30-vuotias mies lähtee kotoa vaaleanpuna-valkoinen kukkapuska ja suklaakaramellipussi kädessä. Vähän tuota kaunista näkyä häiritsi vieressä seisova toinen 30+ mies sekä tieto siitä, että he eivät olekaan matkalla jonkun kivan tytön luo, vaan vanhemman miespuolisen työkaverinsa tupareihin.

Minä lepäilin sohvalla, ja seuraavaksi havahduin siihen, että Tuomas tulee herättämään minut, puhuen jotakin lasagnen tekemisestä. Käännän kylkeäni jotakin mutisten, ja en tiedä kuinka pitkän ajan kuluttua Kristiina tulee kysymään juustokastikkeenteko-ohjetta. Viimeinen herääminen päiväunilta tapahtui, kun lasagne oli valmista, ja minut kutsuttiin syömään. Mukava herätys, voisin kokea tuollaisia useamminkin.


Iltasella Saku odotti oven takana. Aika jättikokoinen ja lihava versio tämä yksilö.

Lauantai 22.3.2008

Aamulla lähettelimme tutuille taksikuskeille tekstiviestiä, jossa kysyimme heidän hintatarjoustaan päiväreissusta Isimilaan, Iringasta noin 15 km:n päässä olevaan kylään. Tarjouskilpailun voitti särmä taksikuskimme Julius 20 000 Tsh:n tarjouksellaan. Kyllä raaskii 11 eurolla käydä neljä henkeä päiväreissun tekemässä.

Matkakohteemme oli siis tänään Isimila, jossa on kivikautinen museo sekä eroosion aiheuttamat upeat hiekkapylväät.


"Ups, mites tässä nyt näin kävi?"




Tällaisia uhkarohkeita tyyppejä hengaili muutama kappale tuolla ylhäällä.

Kierrettyämme noin puolentoista tunnin kierroksen, kävimme vielä katsomassa museon tarjonnan. Julius odotti koko tuon ajan, ja pian lähdimme takaisin kohti Iringaa. Päätimme poiketa vielä Tosamagangaan, keskellä ei-mitään olevaan keskiaikaista italialaiskylää erehdyttävästi musituttavaan kylään.

Kävimme kirkossa sisällä, ja koin siellä elämäni järkytyksen: kaksi nunnaa oli koristelemassa kirkkoa ilmeisesti pääsiäistä varten, ja saatuaan hommansa valmiiksi, he laittoivat töpselin seinään. Sitä seurannutta näkyä en luultavasti ikinä unohda: kaunis, yksinkertainen kirkko oli koristeltu järkyttävän kirkkain sinisin, punaisin, keltaisin ja vihrein värivaloin, jotka vilkkuivat ympäri alttaria!



Lähdimme jatkamaan matkaa kiertäen paikallisen koulun pihan kautta. Julius pyysi, että pysähtyisimme hetkeksi yhden portin kohdalle. Tietysti se sopi meille, olimmehan olleet jo tunteja reissussa, eikä meillä ollut mikään kiire minnekään. Yllättäen portilta, jolle pysähdyimme, kuului kutsu sisään. Julius kysyi, olisiko se meille ok mikäli menisimme sisään asti. Hän kertoi, ettei ollut koskaan käynyt paikassa sisällä. Tässä vaiheessa meille selvisi, että kyseessä oli orpokoti. Tottakai meille kävi että menisimme sisään.

Nunnat tulivat todella lämpimästi toivottamaan meidät tervetulleeksi, ja pyysivät meitä sisälle. Kirjoitimme nimemme vieraskirjaan, ja hetken kuluttua nunnat toivat ensin vadin, jossa pesimme kätemme, ja sitten Coca-Colaa, Fantaa, keksejä ja banaania. Nunnat kertoivat Juliukselle todella koskettavia tarinoita orpokodin lapsista, jotka Julius käänsi meille englanniksi pidätellen kyyneleitään.

Ruokailtuamme lähdimme kiertämään orpokotia, jossa oli yhteensä 273 orpoa. Ensimmäisenä menimme pienten vauvojen osastolle. Yksi nunnista otti yhden noista suloisista palleroista syliinsä. Vauva jäi tapittamaan suurilla nappisilmillään minua, ja hapuili käsillään minua kohti. Nunna kertoi vauvan pitävän minua ystävänään, ja antoi tuon pikkuisen syliini. Tuo hetki oli todella herkkä, lapsi sylissäni hymyili minulle enkä oikein tiennyt mitä minun kuuluisi tehdä. Pikkuinen oli sylissäni todella kiltisti, hymyili vain ja ojenteli käsiään ottaakseen minusta kiinni. Minuun tuo hetki teki lähtemättömän vaikutuksen.



Seuraavaksi jatkoimme isompien, arviolta 3-6 -vuotiaiden lasten luokse. He leikkivät pihalla kuka liukumäessä, kuka palloa potkien, kuka pienempää lasta sylissään kantaen. Tuo isompien – kuitenkin jopa reilusti alle kouluikäisten – lasten huolenpito pienemmistä oli todella silmiinpistävää ja hellyyttävää. Lapset olivat meidän vierailustakin todella iloisia, koko ajan joku halusi syliin, pitämään kädestä kiinni tai leikkimään kanssaan.

Kohta nunna kutsui kaikki pihalla leikkivät lapset koolle, ja he lauloivat meille yhdessä (ilmeisesti) tervetulolaulun. Yksi lapsista tuli ottamaan kädestäni kiinni, ja halusi tanssia kanssani laulun tahdissa.

Orpokotivierailu oli minulle ainakin päivän kohokohta – mikäli tuollaista ilmaisua tuosta mieleenpainuneesta vierailusta voi käyttää.

Perjantai 21.3.2008

Aamulla menimme täyttävälle aamiaiselle klo 06.00, jonka jälkeen pääsimme Karin kyydillä pääportille. Kassanhoitaja ei ollu vielä tullut töihin, joten odottelimme häntä kaikessa rauhassa. Kun kassanhoitajaa ei näkynyt, oppaamme vei meidät läheiselle vesiputoukselle, jottei aikamme kävisi pitkäksi.



Palasimme noin puolen tunnin kuluttua takaisin, jolloin meille ilmoitettiin, että kassanhoitaja tulisi kyllä ihan pian. Juu, paikallinen ”ihan kohta” kyllä tiedetään.

Kassanhoitaja saapui paikalle, ja maksettuamme jatkoimme odottelua. 1,5 tunnin odotuksen jälkeen Kristiina kävi kysymässä, koska lähdemme, jolloin asioihin tuli vauhtia, ja pääsimme Land Roverilla kymmenen kilometrin päähän meidän reittimme alkupisteeseen.

Täytyy tunnustaa, että reitin vaativuus taisi yllättää meidät kaikki. Lonely Planet luokitteli reitin helpoksi, joten ajattelimme sen sopivan meidän kaltaisillemme sunnuntaikävelijöille. Ensimmäinen kolme tuntia oli kuitenkin pelkkää nousua, eikä oppaallamme tuntunut olevan mitään tarvetta levähdystauoille. Meillä oli kaikki matkatavarat sekä useampi pullo vettä repussa selässämme, joten sekin varmasti vielä lisäsi haastavuutta. Ylös kiivetessämme emme nähneet montaakaan eläintä, sillä kaikki energia piti keskittää ylöspäin kiipeämiseen.

Vähän ennen vesiputouksen huippua oppaamme ilmoitti, että ei me voidakaan kiertää suunnittelemaamme reittiä, sillä pari viikkoa aiemmin yksi matkan varrella olevista silloista oli mennyt rikki. Niinpä kävimme korkeimman vesiputouksen huipulla (, jossa todella tunsi olevansa sademetsässä, kun vesi tuli putouksesta niin kovalla paineella, että tuntui, kun olisi suihkussa seisonut. Sinällään ihan hyvä, rankan kiiipeämisen jälkeen tuo piristi kummasti.


Tässä vaiheessa olimme jo kiivenneet pari tuntia. Katso tarkasti tuota ylintä huippua...


...tässä Tarzan ja Jane tuon äskeisen ison putouksen ylimmällä isolla kivellä, keskellä putousta.


Alaspäin matka sujui huomattavasti joutuisammin, vaikkakin oppaamme yritti päästä takaisin hieman turhankin nopeasti: hänellä tuntui olevan kova kiire alas, ja jouduin jopa muutamia juoksuaskeleita ottamaan välillä pysyäkseni hänen kannoillaan. Onneksi lähellä lähtöpaikkaa oli paljon apionoita pomppimassa puusta toiseen, ja oppaamme jaksoi kärsivällisesti odottaa meidän ihaillessamme apinoiden menoa.




Tällainenkin kaveri löytyi polun varrelta.

Oppaamme auttoi meitä saamaan dallan takaisin Mikumiin, ja pääsimmekin lähes tyhjän dallan kyytiin, johon meidät toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi. Vain hetkeä myöhemmin tajusimme, että tämä meitä innokkaasti vastaanottanut vanhempi herra oli umpihumalassa, ja jonkinsortin paikallinen kylähullu. Tuomas oli onneksi seurallisella tuulella, ja puliukko jätti meidät muut rauhaan keskustellessaan syvällisiä Tuomaksen kanssa.

Jäimme pois kyydistä hotelli Genesiksen kohdalla. Genesis on saman ihmisen omistama kuin se, jossa yövyimme Mangulassa. Vastaanotossa kysyimme heti alkuun, miten pääsisimme takaisin Iringaan, ja meille kerrottiin (kello oli noin 15.15), että kolmen ja puoli neljän välillä menee yksi bussi Iringaan. Emme olleet vielä edes kirjautuneet sisään hotelliin, mutta meille järjestettiin kyyditys läheiselle paikalliselle poliisiasemalle kysymään tarkemmin bussiaikatauluista. Juuri kun olimme menossa autoon, vastaanoton nainen näki bussin tulevan, juoksi sen kiinni, pysäytti sen, ja puhui meidät bussin kyytiin. Täytyy sanoa, että todella mahtavaa palvelua kyseisen ketjun hotelleissa!

Koska koko linja-autossa ei ollut kuin yksi vapaa paikka, minä, Kristiina ja Olli jäimme istumaan bussin portaikon vierustalle. Näkymät olivat upeat, kun 180° oli pelkkää ikkunalasia. Noin parin tunnin kuluttua muutama matkustaja jäi pois, jolloin Olli ja Kristiinakin saivat oikeat istumapaikat. Minulla oli pienenpieni (selkänoja juuri ja juuri lapaluihin ylettyvä, jalkatila (ehkä 30cm pitkä) noin 10 cm istuimen alapuolella) istuin, joten istuin siinä koko matkan Iringaan asti, ja seuraamme liittyneet poliisitäti ja -setä seisoivat vieressäni ja edessäni. Siinä oli turvallinen olo, vaikka mitään en kyllä uskaltanut sanoa, sillä täällä jostakin syystä poliisitädit ovat melkoisen tuhteja tätejä, ja aika pelottava näky mustine polvisukkineen ja polvipituisine hameineen.

Kotiin oli ihana tulla! Kävimme viereisessä hotellissa tilaamassa ruoan, tulimme kotiin suihkuun ja vaihtamaan puhtaat vaatteet päälle, ja palasimme hotelliin syömään.

Torstai 20.3.2008

Aamulla lähdimme aikaisin bussilla kohti Mikumia. Matka kesti noin kolme tuntia. Mikumissa tutustuimme heti bussista pois astuttuamme sini-valkoraitaiseen bisnesmies Stefanokseen, joka myi meille bussiliput kohti parin tunnin matkan päässä sijaitsevaa Mangulaa. Matkalla ystävällinen keski-ikäinen mies kertoi ohi vilistävistä paikoista, tarjosi ikkunasta ostamaansa naposteluriisiä, ja hän myös kertoi kuskille, missä haluaisimme pysähtyä. Hän tiesi hyvän hotellin läheltä sademetsän portteja, joten päätimme tehdä kuten hän parhaaksi näki. Jäimme pois jossakin keskellä ei-mitään, ja avulias mies näytti että kävelkää tuohon suuntaan – osoittaen ainoaa poikittaista tietä.

Niinpä lähdimme kulkemaan. Hetken kuluttua vastaamme tuli nuori mies, joka – kuultuaan määränpäämme – sanoi, että paikka on suljettu, että hän tietää lähellä toisen hotellin, meidän tulisi seurata häntä niin hän veisi meidät perille. Minä olin meistä ainoa, joka epäili, että miehellä olisi oma lehmä ojassa, että hän vain haluaisi ohjata turistit omaan hotelliinsa. Kiitimme häntä siis neuvosta, ja jatkoimme alkuperäiseen kohteeseemme. Perillä oli vartija, joka ilmoitti, että paikka todella oli suljettu. Käännyimme takaisin, ja suuntasimme miehen neuvomaan hotelliin läkähtävän kosteassa kuumuudessa. Tämä hotelli oli kuin olikin auki, ja siellä oli tilaa. Tiskin takana näkyi myös meitä hetki sitten vastaan tullut mies. Otimme kaksi hotellihuonetta seuraavaksi yöksi, ja heitettyämme tavarat huoneisiimme palasimme syömään. Ruoat tilattuamme ulkona alkoi sataa, joten siirryimme sisätiloihin.



Hieman ennen kuin ruoka oli valmista, siirryimme katetun pöydän ääreen, ja tervehdimme (ilmeisesti) hotellin meidän lisäksemme ainoaa vierasta, valkoista miestä, englanniksi. Takaisin saimme iloisten naurahdusten saattelemana: ”Terve!”.

Kävi siis niin iloinen sattuma, että tutustuimme lappeenrantalais-kuopiolaiseen Kariin Mangulassa, keskellä Tansaniaa sademetsässä. Illan aikana tutustuimme Kariin, ja kävimme yhdessä selvittelemässä seuraavan päivän retkiämme sademetsän portilla.

Keskiviikko 19.3.2008

Menin taas koululle noin tuntia etuajassa. Istuuduin tiedepuiston aulaan kirjoittelemaan uudistettua lukujärjestystä, sillä tietokoneluokassa oli oppitunti vielä menossa. Noin viiden minuutin kuluttua opiskelijoita valui jonkin verran luokasta ulos, ja ei mennyt aikaakaan, kun yksi heistä tuli luokseni. Hän kysyi, miksi istun yksin (täällä ilmeisesti jossakin yksin oleminen on outoa ja ei-toivottavaa, ainakin siltä minusta on tuntunut, kun aina joku tulee seurakseni kun olen jossakin yksin), ja pyysi minua kanssaan tietokoneluokkaan, jossa he yrittävät ratkaista eilen annettua ohjelmointitehtävää.

Minä olin ratkaissut annetun yksinkertaisen tehtävän ilman minkäänlaista suurempaa ongelmaa, joten kun menin luokkaan, jouduin todella käyttämään kaiken luovuuteni yrittäessäni ymmärtää, mitä opiskelijat oikein yrittivät yksissä tuumin taululle kirjoittaa. Hetken tuota todella hakoteillä olevaa ohjelmointia katseltuani sanoin vierustoverilleni uskovani olevani heille avuksi. Pian minua pyydettiinkin eteen opettamaan, ja tunnin verran selitin heille käsiteltävän asian pääideaa, näytin muutamia esimerkkejä ja koodasin kotitehtävän ensin taululle ja sitten koneelle, jotta opiskelijatkin näkivät ratkaisuni toimivan.

Opetustuokioni jälkeen lähes puolet luokan opiskelijoista (iältään suurin osa kai 30-40 -vuotiaita, muutama nuorempi ja joitakin vanhempiakin joukossa on) tuli kädestä pitäen kiittämään, osa tuli taputtelemaan olalle kiitollisena siitä, että jaoin tietoni heidän kanssaan. He syvästi pyysivät minua opettamaan heille lisää vielä samana iltapäivänä. Kuinka voisin kieltäytyä, kun lähes 30 silmäparia katsoo sinua anelevasti, ja sanoo: ”We beg you to help us, we need your help...”. Lähdin muutaman opiskelijan kanssa teelle, eikä minun annettu maksaa omaa teetäni (, joka maksoi noin 8c). Kävimme hyvin mielenkiintoista keskustelua kulttuuriemme erilaisuudesta, ja huomasin, että opiskelijat myös vihdoin kertoivat paljon itsestään ja omista taustoistaan.

Iltapäivän opetustuokioni siirrettiinkin seuraavalle päivälle (, jonka jouduin peruuttamaan, sillä lähtisin jo aamulla matkalle), joten lähdin kotiin palauttamaan omalla koneellani olevaa ohjelmointitehtävää. Illalla tein Ollin avustamana köyhiä ritareita, joita söimme jäätelön ja mansikkahillon kanssa. Hyvää oli, teen kyllä toistekin!


Tällainen kaveri löytyi vedenkeittimestämme veden määrää näyttävän punaisen pallon tilalta.

Tiistai 18.3.2008

Nukuin 10 tunnin yöunet, ja herättyäni virkeänä uuteen aamuun kaikki näytti jo paljon valoisammalta. Lähdin Kristiinan kanssa yhtä matkaa päätielle, josta Kristiina jatkoi keskustaan, ja minä jäin odottamaan yliopiston suuntaan menevää dallaa. Pian pääsinkin lähes tyhjään dallaan, jossa pauhasi afrikkalainen musiikki. Oli ihanaa istuskella kerrankin tilavasti – ilman, että joutui olemaan kiinni vähintään neljässä muussa ihmisessä. Musiikin soidessa katselin ohi vilistäviä maisemia: miehiä pelloilla, naisia kantamassa säkkejä ja vesiasioita päänsä päällä, värikkäitä vaatteita, lapsia leikkimässä, ihmisiä ostoksilla tienvarsikojuissa. Nyt kaikki tuntui taas hyvältä, ja eilinen huonotuulisuus oli ohitse.



Yliopistolla oli taas joitakin isoja ja tärkeitä herroja vierailulla, joten yliopistolle päästyäni sain kuulla, että luentomme on siirretty tuntia aikaisemmaksi, jotta nämä tärkeät herrat pääsevät näkemään millaista opetusta meillä on. Niinpä sunnittelemani tunnin rauhallinen tutustuminen yhden kurssin materiaaleihin jäi, ja menin suoraan luennolle.

Luennon jälkeen menin Ollin kanssa syömään, ja nyt Ollilla oli vuorostaan huono päivä. Minä olen käynyt aina syömässä olkimajalla (vähän parempi ja kalliimpi ruokailupaikka yliopistolla, jossa naiset valmistavat ruokaa avotulella), Olli taas yleensä tilaa syötävänsä keskustan pikaruokapaikasta Hastysta. Olkimajalla ruoan tilattuaan Olli ilmoitti, ettei hän enää ikinä halua syödä siellä, kun jo ties monettako kertaa peräkkäin saimme ruoaksi ainoastaan munakasta ja nakkeja. Syötyämme näimme, että nyt sieltä sai jo riisiä ja kastikettakin, joten Olli ja Tuomas – joka oli hetkeä aiemmin liittynyt seuraamme – kävivät hakemassa vielä annokset riisiä papukastikkeella.



Syödessämme ulkona oli alkanut satamaan, joten odottelin sateen loppumista ja lähdin dallalla kohti Wilolesin kotiani. Vähän matkaa yliopistolta matkattuamme viereeni istuutui nuori mies, joka alkoi uteliaana kyselemään minusta. Mies esittäytyi Simoniksi, 25-vuotiaaksi opiskelijaksi, joka myönsi käyneensä juuri yhdellä oluella (ja ilmeisesti tästä syystä hän oli niin puhelias). Simon yritti tarjoutua maksamaan dallamatkani, mutta kieltäydyin kohteliaasti tarjouksesta sanoen, että minun pitää mennä kotiin koodaamaan. Ei pelkoa että hän enää haluaisi olla tekemisissä kanssani! Simon oli ihan mukavan oloinen kaveri, ja isolta tieltä kotiin kävellessäni tulin siihen tulokseen, että kyllä tämä maa sittenkin ihan kiva paikka on.

Maanantai 17.3.2008

Heräsin aamulla aikaisin, sillä olin luvannut rouva Chambolle palauttaa viisumihakemukseni cv:n ja valokuvien kera heti aamulla ennen kello yhdeksää, jolloin hän lähtisi Dar Es Salaamiin. Sanoin jo aamulla Tuomakselle ja Kristiinalle, että minun honey moon -vaihe Tansaniassa on eilen loppunut. Jostakin syystä en vain enää jaksa sitä, että en saa missään kulkea rauhassa, vaan aina ihmiset tuijottavat, kauppaavat jotakin, huutelevat perään ja tulevat juttelemaan. Toivottavasti tämä vaihe menee nopeasti ohi.

Lähdimme Kristiinan kanssa yliopistolle yhtä matkaa, sillä meillä oli myös toinen tärkeä tehtävä hoidettavana ennen kello yhdeksää: Naapurin setä oli jättänyt meille perjantai-iltana kirjeen, jonka viikonloppuvartijamme Alex meille käänsi. Siinä setä yksinkertaisesti kertoi räjäyttävänsä meidän vesiputket maanantaina.

Yliopistolla Chambo oli yllättävän ymmärtäväinen, joten se asia oli hoidettu. Estate Managerin (, joka olisi siis kenties voinut hoitaa tuon meidän vesiongelman) löytäminen sen sijaan oli paljon suurempi ongelma, sillä miestä ei näkynyt yliopistolla, ja hänen puhelimeensa ei saatu yhteyttä. Toisen herran saimme pitkällisen etsimisen jälkeen lopulta puhelimella tavoitettua, ja hän lupasi alkaa selvittämään asiaa.

Luennoilla ja syömässä kävin päivän aikana normaalisti, ja ruoaksi sain (taas, jo perinteeksi muodostuneeseen tapaan) munakkaan ja nakkeja. Minua ei huvittanut mennä dallan kyytiin heti yliopistolta (, koska yliopistolta lähtevä dalla odottaa aina ainakin 10 minuuttia, ja lähtee vasta kun se on täynnä ja kulkee todella huonokuntoisia pikkuteitä pitkin keskustaan), joten päätin kävellä parin kilometrin matkan isommalle tielle, josta myös saisi dalloja.

Kuljettuani vain ehkä 200 metriä yliopistolta, takanani kulkeva ryhmä nuoria tyttöjä (arviolta 15-17 -vuotiaita) alkoi huutelemaan minulle englanniksi kysymyksiä. Vähän huonon päivän juttutuokiolle tytöt valitsivat. Nuo (anteeksi nyt ilmaisuni) ärsyttävät teinipissikset kysyivät mm. nimeäni, mitä teen täällä, monettako vuotta opiskelen Tumainille, mitä alaa opiskelen, mistä maasta olen kotoisin, eikun mistä maasta, siis maa, olenko kenties USA:sta, mistä maasta tulen (eivät olleet ilmeisesti ikinä kuulleet Suomesta). Vastasin kohteliaasti kysymyksiin yrittäen parhaani mukaan peittää huonotuulisuuteni. Koko matkan ajan satoi, mikä sopi hyvin olotilaani, enkä jaksanut edes kaivaa sateenvarjoa repustani.

Loppupäivän nyhväsin kotona, enkä jaksanut lähteä Tuomaksen ja Kristiinan kanssa kävelylle. Kuten pelkäsinkin, naapurin setä oli toteuttanut uhkauksensa, ja vesi on nyt talosta poikki. Osasin kyllä odottaa tällaisiakin päiviä, jolloin kaikki vain tuntuu menevän huonosti, mutta toivon, ettei näitä tulisi turhan montaa. Mikäli vanhat merkit paikkansa pitää, tämäkin vaihe menee ohi.

Sunnuntai 16.3.2008

Aamulla ensimmäisenä Kristiina pelästytti minut aloittamalla asiansa sanoen: ”Älä ihmettele, jos et tule näkemään Siiriä (meidän kana) seuraavien viikkojen aikana...”. Minä olin varma, että nyt naapurin koirat ovat syöneet sen tai joku on tehnyt siitä meille ruokaa, mutta onneksi olin väärässä. Arkipäivisin vartijanamme toimiva Juhudi oli ollut yhden päivän kuluneella viikolla luvatta pois töistä, ja hän oli nyt – ilmeisesti anteeksipyyntönä luvattomasta poissaolostaan – tuonut meille kukon. Siiri on ollut ilmeisen onnellinen tilanteesta, ja Danny (Tuomaksen antama nimi kukolle) tuntuu myöskin viihtyvän meillä. Nyt odottelen muutaman viikon päähän pienten jalkojen tepsutusta kotipihassani.

Menimme kaikki neljä (minä, Olli, Tuomas ja Kristiina) kymmeneksi kirkkoon. Tällä kertaa vuorossa oli katolilainen kirkko noin arviolta kolmen-neljän kilometrin päässä kotoamme. Kävelimme koko matkan auringon paahtaessa. Kirkon edessä oli todella paljon ihmisiä, ja kaikki kantoivat palmunlehtiä. Tajusimme vasta tuossa vaiheessa, että nyt tosiaan on palmusunnuntai.



Kirkkoon mentiin laulavana ja riemuitsevana kulkueena, ja ihmisiä oli todella paljon. Kirkko kesti kolme tuntia, mikä oli hyvin tuskallista, kun arviolta 2/3 ajasta oltiin seisaaltaan ja kuunneltiin papin laulupuhetta, joka siis oli swahiliksi, eikä meistä kukaan tuosta mitään ymmärtänyt. Minä olin meistä neljästä ainoa, joka jaksoi seisoa kaikki seisomisosuudet, Kristiinaa ja poikia alkoi heikottamaan, joten he istuutuivat kukin omia aikojaan, kuten noin puolet muistakin kirkossaolijoista. Minä olin myös meistä ainoa, joka jaksoi olla kirkossa koko tuon kolme tuntia, muut luovuttivat jossakin vaiheessa ja lähtivät ulos odottamaan kirkon loppumista.

Kirkko oli hyvin pelkistetty, ja huomiomme kiinnitti muun muassa seuraavat kirkonmenoihin kuuluvat tavat: Kolehti käytiin viemässä penkkirivittäin kirkon edessä oleviin, vartioituihin koreihin. Seurakuntalaiset eivät varsinaisesti laulaneet yhtään laulua, vaan laulupuolen hoiti kirkkokuoro, johon kyllä osa kuulijoista yhtyi. Missään ei kuitenkaan ollut esimerkiksi virsien numeroita tai muita seuraamista helpottavia vinkkejä. Ehtoollisella ei juotu viiniä ollenkaan. Huomattavan pieni osa seurakuntalaisista kävi ehtoollisella, joten koska istuin keskellä penkkiriviä, en kehdannut lähteä toisten ohitse rynnimään ehtoolliselle, niinpä en tiedä oliko esimerkiksi ehtoollisleipä kastettu viiniin tai jotakin, mutta ainakaan kenellekään ei juomista tarjottu. Pappi – ehtoollisen loputtua – kaatoi kaikki leivänmuruset kaikilta lautasilta (nunnat jakoivat ehtoollista useissa ”pisteissä”) sekä pöytäliinoilta yhteen astiaan, ja kaatoi kaiken kurkustaan alas. Sitten hän vielä huuhteli tuon astian vedellä, kaatoi taas kurkkuunsa kaiken, kuivasi astian ja laittoi sen kaappiin odottamaan seuraavaa ehtoollista.

Kirkon jälkeen menimme syömään paikalliseen hienostoravintolaan. Tilasimme alkupalat, pääruoan ja jälkiruoan. Uusi ennätys taisi tuossa odotellessa tulla, sillä pääsimme syömään vasta yhden tunnin ja 45 minuutin odottelun jälkeen. Ruoka oli hyvää, ja (vaikkei annoksen koosta olisi uskonutkaan) sitä oli riittävästi. Ruokailun jälkeen minä jatkoin kaupungille etsimään valokuvausliikettä (tarvitsen viisumiihakemukseeni viisi valokuvaa), muut menivät lähikaupan kautta kotiin.

Kaupungilla tunsin oloni ensimmäistä kertaa Iringassaoloaikanani epämukavaksi. Jostakin syystä aina kun liikun yksin, kaikki ihmiset tulevat juttelemaan minulle. Kun liikumme muiden kanssa yhdessä, aina välillä joku sanoo meille jotakin, mutta yksin liikkuessani tuntuu että kukaan ei jätä minua rauhaan. (Tuomas on kertonut, että kun hän liikkuu yksin, kukaan ei tule juttelemaan hänelle.) Nytkin kävellessäni ihmiset pysäyttivät minut moneen kertaan ja jäivät vaihtamaan muutaman sanan. Tyypillisesti nuo keskustelunhaluiset ihmiset ovat nuoria miehiä, naiset eivät juurikaan täällä tunnu vieraille puhuvan. Keskustaan kävellessäni joku nuori taitilijaherra tuli juttelemaan, kysymään kotimaatani, kertomaan itsestään ja olisi kaupannut minulle taideteoksiaan, mutta sanoin etten ole kiinnostunut, ja jatkoin matkaa.

Linja-autoaseman nurkilla alkoi olla todella epämääräistä porukkaa. Nuoria miehiä tuli juttelemaan, ja joka kujalta tuntui joku huutavan minulle. Muutama tuli ihan viereen. Heidän silmänsä verestivät, katse oli lasittunut ja he puhuivat sekavia, yrittivät tarjota jotakin, viittoivat mukaansa noille pimeille kujille. Päätin lopettaa auki olevan valokuvausliikkeen etsimisen (kiinni olevia olin löytänyt jo puolisen tusinaa) ja lähdin kotiin. Matkalla oli vielä paljon kerjääviä lapsia, jotka yrittivät kiinnittää minun huomioni, eivätkä alkuun tahtoneet uskoa kun sanoin ei. (Olen tehnyt periaatepäätöksen jo ennen tänne saapumistani, etten anna rahaa yhdellekään kerjäläiselle, eikä kyllä vielä ole kertaakaan tehnyt edes mieli antaa heille lanttia.)

Lauantai 15.3.2008

Aamulla klo 06.00 lähdimme kohti Ruahaa. Matka sinne kesti noin 2,5 tuntia. Koko matkalla ei ollut metriäkään päällystettyä tietä, vaan tiet olivat täynnä kuoppia ja pomppuja. Meidän onneksemme tiet eivät kuitenkaan olleet poikki mistään kohtaan (,mikä olisi ollut hyvin mahdollista näin sadekauden aikaan).




Päivästä on mahdoton kertoa kamalan paljoa. Jo ennen puiston porttia yksi kirahvi oli
keskellä tietä meitä vastassa. Ajoimme koko päivän ympäri puistoa, ja näimme erityisen paljon kirhaveja ja seeproja, yhden leijonan, muutamia pahkasikoja, jonkin verran norsuja, paljon erilaisia lintulajeja, joitakin virtahepoja ja vaikka mitä muita.




Päivä oli todella vaikuttava, eikä näiden mahtavien eläinten kohtaamisesta kertominen tekisi oikeutta tapahtuneelle. Kuviakin toki päivän aikana otin satoja, mutta eihän noista tietenkään välity se sama tunnelma mikä oli paikan päällä siinä hetkessä, kun oikeasti leijona katsoo sinua heinikosta, kun kirhavit lähtevät juoksemaan kuin hidastetussa elokuvassa tai kun näet vierestä norsulauman ruokailemassa.



Matka takaisin kesti 3,5 tuntia, ja kotiin päästyämme en jaksanut tehdä mitään muuta kuin kaatua suoraan sänkyyn nukkumaan.

Perjantai 14.3.2008

Aamulla nukuin pitkään, ja menin yliopistolle vasta yhdentoista aikoihin. Matkalla vartijamme Juhudi ajoi meidät pyörällä kiinni, ja sanoi, että tarvitsee avaimen, koska mama ei pääse taloon sisään. Annoimme hänelle avaimen ja jatkoimme matkaa yliopistolle. Odottelin muutaman tunnin luentoni alkua, ja sillä aikaa taas muutama opiskelija tuli juttelemaan ja varmistamaan, että muistan heidän nimensä.

Kävin Tuomaksen, Kristiinan ja Ollin kanssa syömässä, ja siinä istuessamme pöydän ääressä viikonloppuvartijaltamme Alexilta – maman mieheltä – tuli tekstiviesti, että mama ei pääse taloon sisään, että ovi on lukossa. Tässä vaiheessa tajusimme, että olimme jättäneet avaimet taloon sisälle, ja lukinneet uuden oven. Tuomas ja Kristiina menivät siis Estate Managerin herra Kahwilin luokse pyytämään häneltä ratkaisua ongelmaamme, ja sillä välin minä kävin Lea Chambon luona puhumassa viisumiasioistani. Hän kun oli jo käskenyt Kristiinaa vähän kovistelemaan minua hoitamaan asiat kuntoon vielä saman päivän aikana. Sain kuitenkin kaikkien papereiden ja kuvien keräämiseen ja täyttämiseen sekä cv:n kirjoittamiseen maanantai-aamuun kello kahdeksaan asti lisäaikaa.

Kotiin päästyäni siellä odotti yllätys: mama oli tehnyt meille ruoaksi pitsaa! Pyysimme sitä häneltä edellisenä päivänä, mutta hän sanoi, ettei se onnistu (eli todennäköisesti hän ei osannut sitä valmistaa. Ilmeisesti hän oli kuitenkin jostakin selvittänyt reseptin). Hyvää pitsaa hän oli kyllä onnistunut tekemään, pyydämme sitä häneltä varmasti vielä uudemmankin kerran.

Syötyämme minä lähdin Hasty Tasty Too -ravintolaan, sillä olin sopinut meneväni Matin ja Merjan kyydissä heille, jotta osaisin seuraavani aamuna opastaa safarikuskimmekin sinne. Hastyssa odottelin Mattia ja Merjaa kokiksen ääressä, ja tutustuinpa jopa suomalaiseen, täällä kaksi kuukautta asuneeseen Anna-Riittaankin.



Kävin mutkan toisella puolella kaupunkia, ja jatkoin taksilla kotiovelle, josta nappasimme kyytiin Tuomaksen, Kristiinan ja Ollin. Sitten matka jatkui taas, ja kävimme hieman tutustumassa paikalliseen yöelämään Miami SUPER Bar:ssa. Paikka oli todella mielenkiintoinen silmäpuoline tarjoilijoineen sekä vaaleanpunaisine loisteputkilamppuineen. Kymmenisen taksikuskia läpi soitettuamme ja herätettyämme saimme vihdoin kyydin kotiin.

Torstai 13.3.2008

Menin aamulla ahkerana opiskelijana kouluun normaaliin tapaan, Tuomas ja Kristiina jäivät kotiin, sillä Tuomaksen luentoi alkoi vasta klo 16 ja Kristiinalla ei ollut koulua ollenkaan, Olli taas oli mennyt töihin jo joskus vähän kuuden jälkeen. Pitkää päivää mies painaa kyllä tällä hetkellä! Pidimme hänelle kyllä illalla muka-vakavamielisen saarnan siitä, ettei Afrikassa saa hankkia itselleen burn out:a. Olli olisi kyllä varmaan ensimmäinen ihminen maailmassa, joka moiseen olisi pystynyt, eli kai se kuitenkin jonkinnäköinen suoritus olisi sekin.

Koululla odottelin luennon alkamista taas puolisen tuntia, ja vihdoin luennoitsija tuli ilmoittamaan, että päivän kaikki luennot on peruttu. Kaikki tietojenkäsittelytieteen opettajat joutuivat säätämään Ollin ja kumppaneiden edellisyön tekosten takia koko yliopiston jokaiseen koneeseen jotakin.

En jäänyt yliopistolle edes syömään, vaan lähdin Tuomaksen ja Kristiinan seuraksi kaupungille. Löysimme vihdoin etsimämme länsimaalaistyylisen paistinpannun! Kävimme myös tukusta ostamassa 45 litraa vettä ja 40 rullaa vessapaperia. Tulimme taksilla tavaroiden kanssa kotiin, ja Tuomas jatkoi samalla taksilla vielä yliopistolle luennolleen.

Hetken levähdettyämme lähdimme Kristiinan kanssa vielä lähikauppaan (, jonne matkaa on pari kilometria mennessä pelkkää alamäkeä ja takaisin – yllätys, yllätys – pelkkää ylämäkeä) ostamaan hilloa, sillä minä päätin yrittää nyt uudestaan lettujen paistoa. Ilta kuluikin leppoisasti hyvin onnistuneita lettuja paistaen ja syöden niitä paikallisen mansikkahillon kera.

Keskiviikko 12.3.2008

Aamulla Olli meni jo aikaisin töihin, ja minä, Kristiina ja Tuomas menimme yhtä matkaa puoli kymmeneksi yliopistolle. Koska keittiöstä ei löytynytkään mitään muuta syötävää kuin kuivia muroja, lähdimme jo klo 8.20 liikenteeseen, jolloin olimme yliopistolla noin yhdeksältä.


Kuinka monen vaihtarin koulutie näyttää tältä?

Istuin aulan penkeille, ja ei aikaakaan, kun yliopiston tutkimusjohtaja, todella korkeasti arvostettu vanha herra (puisen kävelykepin ja pullonpohjalasien kanssa) tuli luokseni heittämään läppää ja kyselemään, miten edellispäivän tentti oli mennyt, ja kuinka tämä päiväni oli lähtenyt käyntiin.

Hetkeä myöhemmin opiskelutoverini tuli ihmeissään kysymään, miksen ole tietokoneluokassa. Hieman huolissani kysyin, olenko kenties unohtanut jonkun luennon, mutta tämä opiskelija (, jonka nimeä en nyt muista) sanoi, että ei toki, luento alkaa 17 minuutin kuluttua, mutta että heidän seurassaan olisi mukavampaa viettää aikaa.

Menin tietokoneluokkaan hänen perässään, ja heti minulle järjestettiin yksi tietokone (, joita koko luokassa (ja myös paikallisen tietojenkäsittelytieteen laitoksella) on vain noin 10 kappaletta). Menin koneelle, vaikka minulla ei sinne nyt varsinaisesti kyllä mitään asiaa ollutkaan, mutta kun jotenkin muiden opiskelijoiden ystävällisyys ja huolenpito on nin hellyyttävää, niin enhän minä raskinut sanoa, ettei minun tarvitse koneelle päästä.

Viime torstaina käydessäni ensimmäistä kertaa yliopistolla, minulle painotettiin, että luennot alkavat tasan silloin kun lukujärjestyksessä lukee, eikä ”akateemisen vartin” jälkeen, kuten Suomessa. Nyt kuitenkin kello oli jo 9.50, kun yksi opiskelija ilmoitti luennoitsijan tulevan vähän myöhässä, kuulema kestäisi vielä kaksi minuuttia. Onneksi olen jo oppinut tansanialaisen kaksiminuuttisen olevan jotakin kymmenen minuutin ja vajaan tunnin väliltä. Niinpä luennoitsijamme – joka on kuulema tunnettu täsmällisyydestään – saapui kymmenen aikoihin ja kohteliaasti pyysi anteeksi myöhästymistään.

Luennon jälkeen menin aulan penkeille taas odottamaan tunniksi yhteistä ruokailuhetkeä Tuomaksen ja Kristiinan kanssa. Odottaessani yritin kirjoitella postikortteja läheisille Suomeen, mutta siitä ei tahtonut tulla mitään, kun luokkani opiskelijat ovat ilmeisesti pikkuhiljaa alkaneet huomata, etten minä pure, ja heitä tuli aina vähän joku esittäytymään. Rohkeimmat, jotka olivat jo aiemmin esittäytyneet minulle, kävivät kysymässä kuulumisia ja varmistamassa, että muistaisin vielä heidän nimensä. Kyllä näin vanhan sydäntä lämmittää tuollainen toisten välittömyys ja aitous!

Ollikin päätti liittyä ruokaseurueeseemme, ja lounaaksi valitsimme listalta kaikkea sitä, joiden nimet tunnistimme. Näin ollen tilasin munakasta, chapatia (rieskan tyylistä leipää) ja nakkeja. Valitettavasti chapati oli loppu, joten sain tilalle halkaisijaltaan noin 5cm ruskeita palleroita, jotka muistuttavat maultaan munkkeja. Niitä paikalliset syövät täällä usein päivälliseksi, mutta jotenkin tuntui kyllä oudolta vetää naamaan vuorotellen munakasta ja nakkia ja munkkia.

Odottelin taas ruokailun jälkeen jonkin aikaa seuraavaa luentoa, joka alkoi siis yhdeltä. Luennoitsija tuli hieman yhden jälkeen luokkaan ilmoittamaan, että luento on peruttu, joten voimme tehdä mitä haluamme. Sain ensimmäisellä luennolla yhdeltä opiskelijalta kuulla, että lukujärjestykseni olisi vanhentunut, että siitä on tullut uusi versio. Tein korjaukset lukujärjestykseen, ja huomasin, että loppuviikon luennoista suuri osa oli siirretty maanantaille ja tiistaille. Nyt en tiedä olenko sitten tietämättäni lintsannut alkuviikon luennoilta. Täällä yliopisto on hyvin koulumaista, ja tänäänkin ensimmäisen luennon pitäjä ilmoitti, että hän ei salli yhtään poissaoloa; jokaisella luennolla on oltava läsnä.

Minulla oli nyt puolitoista tuntia seuraavan (uuteen lukujärjestykseen onneksi kaksi tuntia aikaistetun) luennon alkuun. En enää jaksanut vain istua ja odottaa, joten päätin suoraan jättää menemättä kyseiselle kurssille. Sen sijaan hyppäsin daladalan kyytiin ja huristelin erittäin kuoppaista tietä keskustaan.

Halusin ostaa lisää postikortteja ja jotakin hyvää, sillä karkkihammastani on kolottanut jo monta päivää (vaikka täytyy mainita, että Kristiina ja Tuomas olivat maanantaina maailman parhaimmat avovaimo ja -mies, kun luin seuraavan päivän tenttiin, he toivat minulle keskustasta irtokarkkeja lukuevääksi kun olin kertonut heille karkkivatsani olevan ihan typötyhjä). Niinpä kävin vähän kiertelemässä kadunvarren kojuissa, ja mm. kysyin eräästä ”ompelimosta” (eli siis kadunvarrella olevasta kojusta, jossa kaksi naista oli ompelukoneiden ääressä) paljonko mekon teettäminen maksaa. En ole varma osasiko myyjänä toiminut mies sanoa summan oikein englanniksi, sillä hän sanoi mekon teettämisen (ilman kankaita) maksavan 6 000 Tsh eli vähän yli kolme euroa. Kankaiden hintojahan kyselin yhdestä kojusta jo viikonloppuna, ja 3 metrin kangaspalan lähtöhinta oli 5 000 Tsh eli siis n. 2,80e.

Kävin yhdestä paperi/toimistotarvikeliikkeestä ostamassa postikortin, ja kun myyjä lähti viereiseen liikkeeseen hakemaan minulle vaihtorahaa, toinen myyjänainen huusi pihalla leikkivät kaksi lasta (noin 3- ja 5-vuotiaat) liikkeeseen – lasten käytöksestä päätellen ihmettelemään minua. Vanhempi lapsista tökkäisi pienempää olkapäähän ja osoitti minua, jotta pienempikin tajuaisi katsoa ja ihmetellä. Siinä sitten kaksi pientä lasta katsoi minua suu auki ihmeissään. Kysyin lapsilta kuulumiset swahiliksi, jolloin nuorempi innostui silminnähden. Hän alkoi vertailla mm. meidän jalkojemme kokoa, ja kaikesta päätellen minulla on hänen mielestään valtavan suuri jalka. Lapsi järsi jotakin hedelmää samalla, ja ilmeisesti olimme hänen mielestään nyt hyviä kavereita, joten hän otti puoliksi suussaan olevan hedelmän ja tarjosi sitä minulle. Kieltäydyin kohteliaasti ystävällisestä tarjouksesta.

Lähdin kävelemään Neema Craftsiin, sillä toistaiseksi se on ainoa paikka, josta olen löytänyt kivoja (vaikkakin todella kalliita!) postikortteja. Tietä pitkin edelläni käveli äiti, joka kantoi pientä, noin 1,5-2 -vuotiasta lasta sylissään niin, että lapsen kasvot olivat minuun päin. Lapsi oli tuijottanut minua hyvin tiukasti suoraan silmiin (aikuiset ihmiset eivät täällä ikinä katso suoraan silmiin) hyvän tovin, kun hänen äitinsä kääntyi myöskin katsomaan mitä lapsi oikein tuijottaa. Minut nähdessään äiti alkoi opettaa lapselleen tärkeää sanaa: ”mzungu”, ja sama tavaamalla ”Mzun-gu.
M z u n – g u.”. On ihanaa olla havainnollistamisvälineenä tärkeässä lapsenkasvatusprosessissa.

Neema Craftsiin mennessäni tajusin, että Tansaniassa viettämäni puolentoista viikon aikana jokin minussa on jo muuttunut.

Muistan, että itse maahan vasta saapuneena huomasin kiinnittäväni hyvinkin paljon huomiota jokaiseen näkemääni valkoiseen. Nyt Neeman terassilla istui ryhmä saksalaisia, ja tajusin, että he katsovat minua juuri samoin kuin itse olin vielä viikko sitten valkoisia katsonut: Heidän katseensa seurasi liikkeitäni uteliaina ja he odottivat herkeämättä hetkeä, jolloin katsoisin heitä, hymyilisin ja tervehtisin. He olettivat – tiedän sen kokemuksesta – että tottakai haluan tervehtiä heitä ja jäädä hetkeksi juttelemaan heille, ovathan hekin vierailijoita, valkoisia, mzunguja.

Oli hassu tunne tajuta, että minä en ole enää turisti kuten he. Heistä näki jo kauas, että he ovat vasta saapuneet maahan: heillä oli yllään hohtavan valkoiset vaatteet ja he olivat hyvin tarkkaavaisia ja katsoivat uteliaina ympärilleen ihmetelleen kaikkea näkemäänsä. Minä kuljin paikallisten tavoin asfaltoidun tien pientareella, Suomesta mukaan otettu hohtavan valkoinen paita on täällä pölyisen kaupungin ja kylmällä vedellä nyrkkiyykkäyksen (paikallista, vaatteita syövyttävää pesuainetta apuna käyttäen) jäljiltä enää lähinnä likaisen valkoinen, harmaat, ennen tänne tuloa hyvin vähän käytetyt sandaalit ovat likaiset ja hyvin kuluneen näköiset, katseeni ei ole valpas, jatkuvasti jotakin etsivä, eikä kävelyni ole turhan reipasta. Olen jo monelta osin tottunut paikalliseen elämänmenoon, ja huomaamattani kiire on kadonnut lähes kokonaan arjestani.
Tulin kotiin, ja noin tuntia myöhemmin Kristiina ja Tuomaskin saapuivat. Mama oli tehnyt meille munakasta bataatin kanssa, jota kyllä oli valitettavan vähän. Maman aikana emme kuitenkaan kehtaa mennä hänen valtakuntaansa keittiöön häiriköimään turhan takia, joten päätimme tehdä itse vielä illalla jotakin syötävää.

Mama oli pyyntöämme noudattaen leiponut meille sämpylöitä, joten tein uunissa lämpimiä mozzarella-sämpylöitä. Niiden kanssa join makeannälkääni hillitsemään ostamastani kaakaojauheesta valmistettua kaakaota, joka oli kyllä parasta maistamaani vesikaakaota ikinä. Voi tietysti olla sellainen pienenpieni mahdollisuus olemassa, että tämä tähänastinen riisiä jollakin kastikkeella -ruoka saa minkä tahansa siitä poikkeavan maistumaan hyvältä.

Tämäniltainen vartijamme on kyllä mies oikealla alalla! Meillä on siis yövartija Tumainin kautta, ja joka ilta vartijat vaihtavat kohdetta, joten koskaan ei voi tietää, kuka meidän untamme seuraavana yönä valvoo.

Normaalisti vartijat tulevat vaihtelevan mittaisen ajan myöhässä, istuvat koppiinsa ja kuuntelevat radiota tai kuorsaavat siellä. Tänään kun Tuomas oli menossa ulos, oven takana odotti yllättävä näky: pitkä ja leveä mies pitkä keppi kädessä ja vihreä uniformu päällä. Tuomas ilmeisesti näytti hyvin säikähtäneeltä, sillä mies oli rauhoitellut Tuomasta kertoen olevansa meidän yövartijamme.

Jossakin vaiheessa kuulimme oveltamme ääniä, ja kun menimme katsomaan, josko Olli olisi ovella, huomasimme yövartijamme asettelevan oven kaltereita kunnolla lukkoon. Yritimme selittää, että yksi asukkaista ei ole vielä kotona, mutta hän vain itsepäisesti jatkoi kaltereiden asettelemista tukevasti lukkoon. Kiitimme häntä kohteliaasti avusta, ja laitoin Ollille viestin, jotta hän ei säikähtäisi lukittua ovea ja virkaintoista vartijaamme.

Muutaman tunnin kuluttua portilta kuului vihdoin auton tööttäys, ja Olli saapui töistä. Hän kertoi, että vartija oli hyvin tarkkaan tutkinut koko auton ja varmistanut ettei tänne tule asiattomia tyyppejä. Sinänsä huvittavaa, sillä Olli saapui Tumainin kyydillä, ja vartijamme on siis Tumainin palkkaama, joka myös silloin tällöin tekee töitä yliopiston portilla vartijana.



Olemme ottaneet tavaksi (edellisten asukkaiden aloittaman perinteen mukaan) viedä yövartijalle aina iltaisin termospullollinen kuumaa teetä. Tänään Tuomas kävi viemässä tuon termarin, ja vartijamme oli kuulema kaksin käsin kiitellyt auliistija tuomaksen sanojen mukaan hyvin sydämellisesti. Ihanan työlleen omistautunut mies, ei voi muuta sanoa.

Tuossa ruokaa valmistaessani saimme kuulla, että ensi lauantaiksi suunnittelemamme reissu yhden suomalaisen pariskunnan kanssa on varmistunut, joten vietämme siis lauantain Ruahan luonnonpuistossa juosten pakoon leijonia, kirahveja, norsuja, apinoita, virtahepoja, krokotiilejä ja pahkasikoja. Tai sitten edellämainitut eläimet juoksevat pakoon meitä. Tai minua.

Tiistai 11.3.2008

Yöllä kävin vessassa, ja säikähdin puolikuoliaaksi, kun Helmi (tai ehkä Helmin jälkeläinen, en tiedä, vaalea lisko joka tapauksessa) tallusteli vessan seinää pitkin kun avasin oven. Saa nähdä koska totun näihin kaikkiin talon asukkaisiin.



Tänään menin aamulla Tuomaksen ja Ollin kanssa yhtä matkaa daladalalla yliopistolle. Puolessa välissä matkaa dalla jäi tienvarteen, ja tyypit kävivät lisäämässä bensaa. Sitten matka jatkui.

Tenttitilanne oli kyllä ehkä mielenkiintoisin ikinä. Ensinnäkin miestä, jolla piti olla vastauspaperia minulle, ei näkynyt missään. Kun lopulta saimme nuo paperit, Matti päätti, että tekisin tentin hänen huoneessaan, jotta saisin rauhassa keskittyä. No, melkein rauhassahan siinä saikin olla: mm. yksi luennoitsija, yliopiston rehtori ja joku vanha ja viisas ja ilmeisesti hyvin arvostettu herra kävivät huoneessa ja minut esiteltiin heille. Yritähän siinä sitten keskittyä kiintolevyn rakenteen tai UNIXin putkituksen selittämiseen, puhumuttakaan että kuoriohjelmointi (, jota en muutenkaan osaa) paperille onnistuisi.

Minulla olisi ollut aamulla klo 8-10 luento, mutta päätin jättää sille menemättä, koska olisin joutunut poistumaan sieltä kesken kaiken. Onneksi en mennytkään, sillä yliopistolla selvisi, ettei kyseisen luennon luennoitsija ollut ilmaantunut luennolle myöskään.

Heti tenttipaperin palautettuani lähdin seuraavalle luennolle. Istuin alas, ja jälleen yksi opiskelija tuli saman tien viereeni istumaan. Meidät oli laitettu pariksi tekemään esitelmä yhdelle kurssille. Mies kertoi nimekseen Denis, ja hän näytti minulle heidän oppimisympäristöstään Moodlesta ohjelmointi I -kurssin materiaalia, ja kysyi, olenhan käynyt tuon kurssin. Yritin selittää, että olen käynyt Suomessa ohjelmointikurssin, joka kattaa heidän kurssit I ja II. Hetken kuluttua hän kysyi uudestaan että olenhan varmasti käynyt sen ohjelmointi I -kurssin, ja että onhan minulla ollut samanlainen kurssimateriaali. Selitin jälleen, että ei minulla ole samoja materiaaleja ollut, mutta että kurssin sisältö on ollut kyllä vastaava.

Denis esitteli minut monille muillekin luokkani opiskelijoille, joiden nimistä en kyllä enää taida kovinkaan montaa muistaa (puhumattakaan että osaisin yhdistää kasvot ja nimen). Eilinen tuttavuuteni Frank kävi myös tervehtimässä minua, ja muutamat luokan opiskelijoista yrittivät saada valkoista tyttöä jutuillaan ihan pyörälle päästään.

Luentomme piti loppua klo 12.30, jolloin olin sopinut Ollin kanssa meneväni syömään. Luento venyi ja venyi, ja pääsin pois vasta joskus klo 12.50. Olin nälkäinen, joten menin Ollin kanssa syömään riisiä ja hernekastiketta. Hetken kuluttua Frank laittoi tekstiviestin, jossa hän kertoi luennoitsijan olevan jo luokassa ja pyysi minua tulemaan paikalle. Lopussa oli vielä (jostakin syystä minussa hurjasti hilpeyttä herättävästi) ”yours Frank”. Ihanaa, että minusta huolehditaan.

Seuraavalle luennolle saavuin ehkä 10 minuuttia myöhässä, mutta kohteliaasti pyysin anteeksi myöhästymistäni kuin ala-asteella konsanaan. Hieman tylsänpuoleisen luennon jälkeen tulin yksin yliopistolta kotiin. Ovella hypähdin varmaankin puoli metriä ilmaan, kun olin astumassa sisään, ja Siiri säikäytti minut tallustelemalla keittiöstämme ulos. Taisi kyllä siiri säikähtää minua ihan yhtä paljon, sen verran vauhdilla se sitten lähti pakoon. Mama vain nauroi kun minä haukoin henkeäni toipuessani säikähdyksestä.

Illalla söimme uunissa lämmitettyjä herkullisia ananas-mozzarellaleipiä ja katsoimme nelistään The Simpson's movien. Todella mukava koti-ilta (viidakko)perheen kesken siis.

Maanantai 10.3.2008

Maanantai 10.3.2008

Päätimme mennä aamulla daladalalla kouluun, sillä meitä oli neljä yliopistolle menijää ja vain yksi pyörä. Hyppäsimme ensimmäisen oikeaan suuntaan menevän daladalan kyytiin (jota jouduimme siis odottamaan ehkä hurjat 20 sekuntia), ja lähdimme kohti yliopistoa.

Pääsemme siis daladalan kyytiin tuosta noin kilometrin päästä, ja suurin osa daladaloista ei mene yliopistolle, joten joudumme jäämään pois kyydistä noin 1,5 km ennen yliopistoa. Paikallinen opiskelija neuvoi meille oikotien maissipeltojen poikki yliopistolle.Mielenkiintoinen reitti, täytyy sanoa. Matkalla on niin lehmiä kuin savimajojakin, ja jopa yhden pienen ojan joudumme ylittämään jonkinlaista siltakyhäelmää pitkin.

Menin ennen ensimmäistä luentoani käymään Matin luona, ja hän sanoi tulevansa esittelemään minut luennon alussa opiskelijoille. Istuuduin aulaan odottamaan Ollin (, jonka työhuoneen ovi oli lukossa eikä hänellä ollut avainta) kanssa, kun joku hienosti liituraitahousuihin ja tyylikkääseen kauluspaitaan ja kravattiin sekä kalliinnäköisiin kalvosinnappeihin sonnustautunut herra tuli pyytämään meitä työhuoneeseensa. Hän avasi meille oman tietokoneen, jotta voisimme tehdä jotakin mikäli haluaisimme. Olli kuiskasi, että tämä herra olisi seuraavan – eli siis täällä ensimmäisen – luentoni pitäjä.

Ensimmäinen luento meni hyvin, vaikkakin olin hieman sekaisin ja hämilläni vielä kaikesta. Luennon jälkeen kävin Tuomaksen ja Kristiinan kanssa syömässä (ruokana oli munakasta, hinta 200 Tsh / muna), jonka jälkeen menin taas omalle luennolleni, kun Tuomas ja Kristiina taas menivät yhdessä luennoilleen. Istuin luokkaan, ja saman tien viereeni tuli paikallinen opiskelija, joka alkoi uteliaasti kyselemään minusta ja opinnoistani. Hän esittäytyi Frankiksi. Frank vaikutti oikein mukavalta ja rennolta kaverilta, ja lupasi auttaa minua mikäli tarvitsisin apua. Vaikka minun mielestäni Frank oli melko nuoren näköinen (veikkaisin 20-25 -vuotias, kun suurin osa yliopisto-opiskelijoista on noin 30 vuotta vanhoja), hän osoittautui kuitenkin matematiikan opettajaksi, joka oli nyt opiskelemassa siis tietojenkäsittelytieteitä. Tuo on täällä aika yleistä, sillä minun luokkani 27:stä oppilaasta seitsemän on ammatiltaan matematiikan opettaja. Vaihdoimme myös puhelinnumerot (mikä tuntuu paikallisille olevan itsestäänselvyys aina uusia tuttavuuksia tehdessä).

Science parkista poistuessani vastaani tuli isokokoinen paikallinen mies, joka hyvin tuttavallisesti tervehti ja jäi kyselemään kuulumisiani. Ajattelin, että kenties tunnen hänet (en muista puoliakaan ensimmäisenä päivänä tapaamistani ihmisistä), joten kysyin, tietääkö hän moneltako yliopistolta lähtee daladaloja kohti keskustaa. Hän sanoi olevansa ihan kohta menossa itse sinne suuntaan, ja lupasi heittää minut isomman tien varteen, josta daladaloja kulkee jatkuvasti. Sanoin, että kaksi muutakin vaihto-opiskelijaa olisi tulossa mukaan, ja hän sanoi sen käyvän hyvin. Hänellä menisi omien sanojensa mukaan kaksi minuuttia, kun hän hoitaisi yhden asian science parkissa. Sanoin etsiväni kaverini ja odottavani häntä.

Tavoitin Tuomaksen ja Kristiinan saman tien, ja jäimme odottamaan tätä ystävällistä herraa. Odotimme kaksi minuuttia, odotimme kymmenen minuuttia, odotimme 20 minuuttia, mutta miestä ei kuulunut. Niinpä päätimme mennä kävellen isomman tien varteen.

Daladalamatka oli kyllä kokemus. Yliopistolta lähtiessämme olimme ainoat matkustajat, mutta muutamaa kilometria myöhemmin minibussi alkoi täyttyä ihmisistä. Daladalassa on ilmeisesti ”virallisesti” paikka 8 hengelle, ja minä sekosin laskuissa siinä vaiheessa kun tuossa meidän minibussissamme oli 20 henkilöä kyydissä. Siinä oli tiivis tunnelma!

Koska intialaisesta pyöräkauppiaasta tai bussin vierustoveristani ei vieläkään ole kuulunut mitään, olen alkanut miettiä, hankinko pyörää ollenkaan. Tällä hetkellä pyörän hinta on 115 000 Tsh (65e), ja lisäksi sitä joutuu todennäköisesti käyttämään jo heti alkuunsa muutaman kerran korjaamolla ennen kuin se on ajokelpoinen. Daladalamatka maksaa 250 Tsh eli alle 0,15e. Jos kulkisin yliopistolle koko tämän neljän kuukauden ajan yliopistolle daladalalla viitenä päivänä viikossa, tulisi matkat maksamaan noin 40 000 Tsh, joka tekee euroissa vajaa 23e. Polkupyörällä toki pääsee kotiportilta yliopiston portille ja takaisin, mutta täällä tiet ovat niin huonossa kunnossa, että polkeminen ei kaikin paikoin ole mahdollista.

Kotona mama oli valmistanut ruoaksi toivomuksemme mukaan paikallista herkkua, ugalia. Minuun tuo maissipuuro (, joka oli todella tiivistä eikä maistunut kuin paperille) ylisitkeän lihakastikkeen kanssa ei oikein uponnut.

Siirin kodin seinältä löytyi kiva otus, joten tässäpä esittelyssä Puff:



Illan vietin lukien tenttiin, jonka teen tiistaina tismalleen samaan kellonaikaan kuin opiskelijat Joensuussa. Luennoitsija vitsailikin, että onneksi en lähtenyt esimerkiksi Amerikkaan, koska siellä olisi todella tympeää tulla koululle tekemään tentti keskellä yötä.

Illalla Olli kertoi, että hänen luonaan oli käynyt isookoinen tansanialainen olikohan professori vai mikä-lie isoherra pyytämässä Java-opetusta. Meidän kuvauksemme miehestä kävivät yksiin, joten miehen täytyi olla se sama, joka oli luvannut meille kyydin, mutta jota ei ikinä näkynyt. Sitten Olli tiputti varsinaisen pommin: hän oli sanonut miehelle, että vaihto-opiskelija (eli siis MINÄ) opettaa häntä mielellään! Nyt sitten odottelen ottaakohan kyseinen herra minuun joku päivä yhteyttä.

Sunnuntai 9.3.2008

Tuomas ja Kristiina nousivat aamulla aikaisin kirkkoon, mutta minä en tuntenut oloani tarpeeksi hyväksi, jotta olisin halunnut lähteä kävelemään kilometrien matkaa auringon paahtaessa. Vietin aamupäivän siis yksin kotona, ja kun Tuomas ja Kristiina saapuivat hämmentyneinä kirkosta joskus puolilta päivin, päätin tehdä meille ruokaa.

Olimme edellisenä päivänä kaupungilla valinneet suhteellisen turvallisen ruoan, joten tein siis spagettia tomaattikastikkeella (jauhelihaa täältä ei löytynyt mistään, spagettikin oli pienen etsimisen takana). Ruoka oli hyvää (ainakin näin kokin näkökulmasta ja olosuhteet huomioon ottaen), ja sen turvin jaksoimme iltaan.



Olli saapui iltapäivällä, ja kuulumiset rauhassa vaihdettuamme menimme vieressämme sijaitsevan hienostohotellin ravintolaan syömään. Ruoka tuli yllättävän nopeasti – alle tunnissa – ja minä ainakin tykkäsin (harvinaisen vähän sitkeästä) pippuripihvistäni ja chipseistä (, joita olen oppinut valitsemaan aina kun mahdollista, riisiä kun saa muuten aina ja jatkuvasti).



Ilta oli ihanan rauhallinen koti-ilta, vaikka toki meitä kaikkia vähän jännitti tuleva ensimmäinen koulupäivä. Vieläkään intialainen tai bussitoveri eivät olleet ottaneeet yhteyttä.

Lauantai 8.3.2008

Emme päässeet eilen sopuun polkupyörien hinnasta, joten lähdimme uudestaan kaupunkiin. Tuomas otti Ollilta edellisenä päivänä asevelihintaan ostamansa pyörän mukaan, ja minä poljin sillä Tuomaksen ja Kristiinan kävellessä vierellä. Minusta tuntui että ihmiset kiinnittivät minuun vähän turhan paljon huomiota, ja kun Tuomas kysyi, olinko huomannut että kaikki jäävät tuijottamaan minua, totesin tuntoni oikeiksi. Kun yhdessä pohdimme syytä tähän, tajusimme, ettei meistä kukaan ollut koko maassa nähnyt yhtään polkupyörällä ajavaa naista. No, nytpähän paikalliset näkivät että nainenkin kykenee polkemaan pyörällä.

Myyjä ei tullut hinnassa vieläkään yhtään vastaan, joten jätimme yhteydenottopyynnön paperilapulla paikan omistajalle, intialaiselle miehelle, jonka tiesimme antavan enemmän alennusta.

Kiersimme jonkin aikaa kojuja ottaen selvää tuotteiden lähtöhinnoista, jotta olisimme vähän edes selvillä paikallisesta hintatasosta. Tuntui kyllä hassulta, kun levykaupassa cd-levyjen lähtöhinta oli 4 000 Tsh eli noin 2,30e, mutta silti tiedän hinnan olevan ainakin puolet liian korkea. Kunhan olen oppinut swahilia vähän enemmän, käyn tinkimässä muutaman paikallisen artistin levyn itselleni, sillä niiden tahdissa on varmasti Suomessa kiva fiilistellä pimeinä talvi-iltoina.

Olen kysellyt myös kankaiden hintoja, sillä täällä kankaat ovat todella kauniita ja värikkäitä. Kenties teetän täällä itselleni hameen tai mekon, sillä en usko sen olevan kovinkaan kallista. Kolme metriä kangasta maksoi (lähtöhinnaltaan) 5 000 Tsh eli jotakuinkin 2,90e.

Kotiin tullessamme kävimme Hasty Tasty Too:ssa – intialaismiehen omistamassa valkoisten suosimassa kaupungin ainoassa pikaruokapaikassa – syömässä, ja törmäsimme sattumalta Dar-Iringa -bussimatkan vierustoveriini. Hän tuli istumaan seuraamme, kyseli kuulumisia, kertoi hyviä ja halpoja ruokapaikkoja ja kutsui kotiinsa syömään. Lisäksi hän lupasi käydä kyselemässä polkupyörien hintoja ja mahdollista vuokrausta, ja lupasi ottaa minuun yhteyttä.



Meillä oli jääkaapissa yksi kanamuna ja kaupungilta ostimme jauhoja, joten päätin kokeilla lettujen tekemistä. Talostamme löytyy kuitenkin vain todella surkea alumiininen paistinpannu (täällä ei tosin paljon muita ole edes näkynyt), joten lopputulos ei ollut kamalan kaunis. Niinpä päätin olla tuhlaamatta taikinaa enempää, joten kaadoin lopun taikinan pellille ja laitoin sen uuniin. Näin saimme melkein syötävää pannaria tyydyttämään makeannälkääni.




Nukkumana mennessäni en ollut saanut yhteyttä intialaiselta pyöräkauppiaalta enkä tansanialaiselta vierustoveriltani.