Dubaissa olimme noin tunnin alkuperäisestä aikataulusta myöhässä, eikä se oikeastaan vielä saavuttuamme haitannut meistä ketään. Meidät kuljetettiin bussilla kentälle, josta meidät ohjattiin jatkavina matkustajina turvatarkastuksiin. Kyllä jännitti Dubain turvatarkastukset kaikkien viimeaikaisten uutisten jälkeen (suomalainen lukiolaistyttö joutui moneksi viikoksi vankilaan pussattuaan poikaystäväänsä, englantilainen perheenisä virui kuukausia vankilassa koska hänen kengänpohjastaan löytyi 0,003 grammaa kannabista). Eipä siinä auttanut kun ottaa kengät pois jaloista ja laittaa matkatavarat hihnalle läpivalaistaviksi. Kävelin läpi metallinpaljastimesta ja alkoi kuulua piippausta ja portti alkoi vilkkua punaisena. Tuo hieman säikäytti, mutta vyön pois ottamisella siitä selvittiin.
Minun osaltani lento sujui jälleen lähinnä Nukku-Matin seurassa, ja heräsin oikeastaan taas vasta kun laskeutuminen alkoi. Lento Dubaista Dar Es Salaamiin oli kyllä harvinaisen pitkän tuntuinen, kun kartalta näytti ettei edistytä ollenkaan (Euroopan kohdalla tunnissa on ohitettu jo monta maata, Afrikan ja Arabian niemimaan yllä Tuossa ajassa siirryttiin ehkä juuri ja juuri kartalta havaittava matka.
Koneessa saimme sinisen viisumihakemuksen, jota saimme täytellä jo valmiiksi. Dariin saavuttuamme minä jäin jonottamaan viisumia ja Tuomas ja Kristiina jatkoivat matkaansa suoraan porttien läpi Tansaniaan. Heitä oli kuulema kovisteltu jossakin lasikopissa ettei viisumeita ole maksettu (vaikka heidän papereissaan selvästi on maksettu-leima).
Minä ihmettelin hetken viisuminhankintasysteemiä, koska mitään jonoa ei ollut, vaan ihmiset vain tungeksivat joka puolelta. Ensin ajattelin pääseväni suoraan sinisen lappuni, passini ja $50 kanssa jonkun virkamiehen juttusille (niitä oli sellainen 5-6 viisumiaisioita hoitavien tyyppien pistettä lasiseinän takana). Ehdin kärsivällisesti seisoskella palvelupisteiden edessä jonkun 10-15 minuuttia, kun lasiseinän toiselta puolelta mies viittoi minua nurkan taakse valkoisten papereiden luokse. Kysyttyäni muilta viisumihakijoilta asiasta, selvisi, että minun pitää täyttää vielä toinenkin paperi, tuo valkoinen A4, jossa kysyttiin aika lailla samat asiat kuin sinisessäkin paperissa. Täyttelin lapun ja menin takaisin tungeksivien ihmisten keskelle.
Keskellä ihmisiä seisoo virkapukuinen herra, jolle kaikki yrittivät antaa passiansa, papereita ja rahaa. Virkamies otti kenen passin sattui, ja hyvällä paikalla olevalle passintarjoajalle kauempana miehestä olevat vanhemmat mustat naiset ojentelivat omia passejaan ja rahojaan ja papereitaan, jotta he antoivat ne virkamiehelle. Tuo tekniikka toimikin aika pitkälle, sillä täysin sujuvasti he saivat asiansa hoidettua nopeammin tuolla tavalla kuin minä rauhallisella odottamisella.
Ilma oli todella kuumaa ja kosteaa, tuntui monta kertaa että pyörryn siihen paikkaan. Pitkällisen odottelun jälkeen kuitenkin virkamies vihdoin otti minun passini, rahani ja paperini, ja sitten odoteltiin taas. Mies katosi passini ja muiden lippusten ja lappusten kanssa lasiseinän toiselle puolelle, ja hieman mietitytti saanko passiani koskaan takaisin. Odotus tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan. Kaikki olivat jo oikeastaan saaneet annettua passinsa, ja pitkään aikaan ei tapahtunut mitään.
Sitten jossakin vaiheessa lasiseinän takana työskentelevät ihmiset alkoivat huudella nimiä ja laittoivat ihmisten passeja lasiseinää vasten, jotta oikea ihminen osasi tulla oikean virkamiehen luokse. Yllättäen myös tässä vaiheessa sain odottaa todella kauan, ja lopulta viisumiaan oli odottamassa enää muutama ihminen lisäkseni. Tunnelma alkoi olla paljon rennompi porukan vähentyessä, ja tutustuinkin muutamaan ihmiseen. Lähes kaikki viisumiaan viimeisinä odottavat olivat valkoihoisia: saksalaisia, englantilaisia ja minä suomalainen. Joukossa oli myös jokunen musta ja ainakin yksi kenties intialainen ärsyttävä bisnesmies, joka yritti olla hurjan hauska koko ajan. Hänellä oli viisumin saamisessa jotakin ongelmia, sillä vaikka hän pääsi tiskille jo paljon ennen minua, hän joutui jäämään uudestaan odottamaan jotakin, en tiedä mitä. Ilmeisesti hänen matkansa syytä ei uskottu ja hänen epäiltiin menevän turistiviisumilla töihin.
Oli muuten ihmeellistä, mutta kun olimme sen 1,5 tuntia odotelleet viisumeita, niin saattoi olla aidosti iloinen aina kun jonkun nimeä huudettiin tai passia näytettiin. Yleensä vain yksi tiski kerrallaan oli käytössä, joten ei tuo odottaminen turhan nopeasti ohitse ollut. Kahdella seinällä olevien lasiseinän työpisteiden seuraaminen oli haastavaa, ja vihdoin joku läiskäisi minun passini seinää vasten, ja toiset odottajat ystävällisesti kertoivat minulle että minun aikani on mennä.
Kävelin tiskille, jossa oli kaksi miestä ja yksi nainen. Pulskempi miehistä kysyi heti olenko todella passin kuvassa oleva henkilö. Vastasin olevani, jolloin hän hieman hyökkäävämpään sävyyn kysyi nimeäni ja muita tietojani. Vastasin kysymyksiin ja kerroin olleeni kuvan ottohetkellä 12-vuotias, mikä voisi olla syy siihen, etten ihan samalta enää näytä. Sitten kyseinen herra sanoi minun näyttävän nunnalta, ja ojensi passini, johon olin nyt saanut leiman sekä keltaisen paperin väliin. Kävelin Seuraaville lasikopeille (niille, joissa Kristiinaa ja Tuomasta oli kovisteltu muka maksamattomista opiskelijaviisumeista), mutta he eivät enää halunneet nähdä mitään papereita vaan pääsin menemään maahan sisälle.
Edellisestä parin tunnin seisoskelusta väkitungoksessa hämmästyneenä en oikein tiennyt mihin mennä, ja kun näin hihnoja, joita pitkin matkalaukut tulevat, jäin etsimään omiani. Muutama paikallinen kysyi miltä lennolta tulin kun en laukkujani löytänyt, ja lopulta tajusin Tuomaksen ja Kristiinan jo ottaneen ne. Minua odotellessaan he olivat jo ehtineet myös vaihtaa kuulema epämääräisen oloisessa rahanvaihtopisteessä rahaa, ja olivatpa he jo tavanneet meitä vastaan tulleet henkilötkin.
Lähdimme pihalle, josta ensimmäistä kertaa siis oikeastaan näin Afrikan. Ilma oli hyvin tukala, kostea ja kuuma, puut olivat kauniita ja erilaisia, joka paikassa oli valkoihin kauluspaitoihin ja mustiin suoriin housuihin sonnustautuneita miehiä sekä valkoisia usein vähän vanhempia autoja joko valkoisilla kilvillä (virallinen taksi) tai keltaisilla kilvillä (epävirallinen taksi). Meitä vastaan tulleet naiset nappasivat jostakin meille taksin, ja kerroimme heille hostellimme osoitteen. Liikkeelle lähtiessämme kysyin kohteliaasti, josko saan ottaa kuvia auton ikkunasta, johon kuski vastasi (toinen vastassa ollut täti käänsi englanninkielisen kysymykseni swahiliksi ja päinvastoin), että ei kuvia.
Matka taksilla lentokentältä hotelliin oli kyllä varmaankin elämäni toistaiseksi erikoisin ja pelottavin automatka. Ensinnäkin liikenne oli vasemmanpuoleinen, mutta jotenkin tuntui että ihan kaikki kuskit eivät tätä huomioineet ajossaan. Koko matkan ajan ihmisiä käveleskeli tien reunalla, monet kantaen ei vain koreja tai pussukoita vaan myös matkalaukkuja päänsä päällä. Aika hurja näky tuo oli, jotenkin niin ristiriidassa Afrikan naiset kantamassa tavaroitaan pään päällä ja kovakantiset rullattavat matkalaukut – noiden naisten päässä.
Matkalla oli aika paljon ruuhkia, ja mikäli jono edessä pysähtyi, kuskimme päätti olla ovela ja ajoi ojaa pitkin jonojen ohitse. Ohitukset olivat kyllä todella hurjia, siinä täydessä vauhdissa vaan puikkelehdittiin bussien välissä. En muuten oikeasti tiedä kuinka lujaa edes ajoimme, sillä kyseisen auton nopeusmittari pysyi koko matkan ajan nätisti alkuasennossa nollassa. Oli autossa muitakin pikkuvikoja, kuten että ovesta puuttui kahva ja takapenkillä ei ollut turvavöitä.
Perille hostelliimme YWCA:han kuitenkin pääsimme, ja maksoimme kuskin pyytämän 20 000 Tsh (n. 11,5e) tuosta tunnin taksimatkasta. Vastaanotossa ilmoitin, että meille on varattu kolmen hengen huone (josta olin saanut vahvistuksen juuri pari päivää ennen matkaa). Mama vastaanotossa ilmoitti, että eivät he ole varaustamme saaneet. Onneksi heiltä löytyi kuitenkin kaksi kahden hengen huonetta, joten pääsimme viemään matkalaukkumme huoneisiimme ja istahdimme hetkeksi alas hurjan matkan jälkeen.
Pian menimme hostellimme alakerran kanttiiniin, josta sai ainoastaan yhdenlaista ruokaa, joten otimme sitä tietämättä mitä se sisältäisi. Pian saimme kukin lautasellisen riisiä ja kaalia. Ruokailun jälkeen istuuduimme hetkeksi minun ja Kristiinan huoneeseen ja keskustelimme siitä miltä kenestäkin tuntui ja päivän tapahtumista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti