Tiistai 29.4.2008

Viikonlopun univelkoja kuitatessani Tuomas ja Krisitina olivat jo lähteneet kouluun. Itse menin myöhempään. Ihmeellisiä asioita sitä vaihto-opiskelijana joutuu pohtimaan: tänään minun piti mm. käydä selvittämässä, pitääkö minun maksaa palkaa työntekijöideni sairaspäiviltä. Kyllä pitää.

Yliopistolta menin keskustaan, jossa tapasin Tuomaksen ja Kristiinan. Kävimme Hastyssa syömässä, ja sitten ostoksilla. Kävimme mm. maksamassa velkamme erääseen kauppaan. Minä ja Kristiina kävimme viime viikolla ostamassa limsakorillisen saunailtaamme varten, ja emme olleet osanneet varautua tuhansien shillinkien panttiin, mikä koreista piti maksaa. Meidän onneksemme taksikuskimme herra Kwai tunsi kyseisen kaupan myyjät, ja hän vakuutti, että tulisimme seuraavana päivänä palauttamaan pullot. Darissa ollessamme herra Kwai soitteli meille useaan kertaan, ja – koska emme halunneet puhua vihaisen herra Kwain kanssa – lähetimme hänelle viestiä, jossa kerroimme pakoilevamme velkojamme Darissa. Okei, hieman toisin sanoin tuo asia taisi viestissä olla.



Maksettuamme pantit (koska emme ole vieläkään juoneet kaikkia pulloja emme voineet niitä vielä palauttaa) otimme taksin, haimme 25 kg:n jauhosäkin ja suuntasimme kotiin. Pihallamme taksikuskimme Big Boy (uskokaa tai älkää, taksikuskin tuulilasissa luki koristeellisesti kissan kokoisilla kirjaimilla Big Boy) oli hieman ongelmissa: hänen autonsa peräkontti, jossa meidän ostoksemme siis olivat, ei auennut. Monien yritysten jälkeen Big Boy luovutti, ja kätevänä poikana kiskoi irti koko auton takapenkit. Erityisesti Kristiinalla oli huomattavia vaikeuksia pidätellä nauruaan miehen purkaessa autoaan pihassamme. Tunnustan, että omatkin näyttelijäntaitoni olivat hieman koetuksella. Heitimme toki vielä polet miehelle poistuessamme sisälle hänen jäädessä kokoamaan takapenkkiään.

Maanantai 28.4.2008

Aamulla menin yliväsyneenä yliopistolle. Ensimmäisen luennon jälkeen ystäväni Chilumate (, joka siis puhui naimisiinmenosta tuossa jokin aika sitten) kysyi, minne olen menossa. Kuultuaan, ettei minulla ole mitään suunnitelmssa, hän ehdotti, että tulisin hänen luokseen kylään. Kello oli noin 11, ja seuraava luento alkoi klo 13. Niinpä päätin, että nyt olisi loistava tilaisuus vierailla tuon pojan luon, sillä minun ei tarvitsisi keksiä mitään tekosyitä poistumiselleni mikäli en viihtyisi, ja olisin kuitenkin käynyt kylässä kun hän sitä niin kovasti toivoi ja jatkuvasti asiasta muistutti.



Matkalla seuraamme liittyi monia muitakin luokkatovereitani, ja yhtä matkaa kävelimme noin kilometrin päähän. Käveleskelimme sellaisilla asuntoalueilla, joissa en usko valkoisten turhan usein vierailevan. Siitä huolimatta tuolla taipaleella ei kertaakaan kuulunut mzunguttelua. Paikallisten seurassa sitä tosin muutenkin kuulee melko harvoin. Chilumaten kotia lähestyessämme hän kertoi minulle, että hänellä ei olekaan vaimoa tai lapsia, hän oli vain halunnut nähdä miten reagoin hänen väitteisiinsä. Pojalla on ollut hauskaa minun kustannuksellani, kuinka tavallista.

Perille päästyäme menimme seuraamme liittyneen Duman huoneeseen. Huone oli hyvin pieni, mutta sinnekin mahtui parisänky, tietokone ja kunnon kaiuttimet. Katto oli noin 190cm:n korkeudella. Minulle annettiin huoneen ainoa tuoli, ja jostakin muualta käytiin hakemassa minulle lasi ja Coca-Cola sekä lautanen, johon laitettiin minulle tarjolle sängyn päädyssä olleesta leipäpussista loput leivät.

Bongo Flavaa kuunnellessamme kävi ilmi, että pojat asuivat noin 10 hengen (eli iso osa tkt-opiskelijoista) kimppakämpässä. Hetken kuluttua Chilumate ilmoitti, että hänen piti nyt lähteä muiden poikien (, jotka innoissaan kävivät tervehtimässä minua – kun vihdoinkin olin heidän vieraakseen saapunut) kanssa keskustaan asioille, Duma pitäisi minulle seuraa ja tapaisimme seuraavalla luennolla yliopistolla. Pojat lähtivät ja minä jäin Duman kanssa kuuntelemaan musiikkia.

Viimeisellä luennolla olin täysin nukahtamispisteessä, enkä millään olisi jaksanut sinänsä mielenkiintoista keskustelua, jota opiskelijat kävivät. Meillä oli siis luento, jossa kaksi opiskelijaa piti esitelmän sormenjälkitunnistuksesta. Esitelmä oli asiallinen, mutta sitä seurannut keskustelu oli jotakin, mihin en Suomessa yliopistossa ole tottunut: ensin opiskelijat keskustelevat kiivaasti pitkään siitä, että jos sattuu näkemään jonkun ammuttuna ja koskee löytämäänsä aseeseen, niin sen jälkeen on syyllinen murhaan. Siitä keskustelu siirtyikin luontevasti siihen, voiko sormenjälkitunnistusta käyttää lehmän nahasta. Esitelmän pitäjät vakuuttivat luokalle hyvin tietävään ja asialliseen sävyyn, että mikäli lehmä on kuollut, niin sinun sormenjälkesi voidaan ottaa lehmän nahasta, mikäli taas lehmä on elävä, sormenjälkeäsi ei voida tallettaa. Seuraavaksi keskustelu olikin jo aiheessa, mitä tapahtuu, jos raiskaat naisen: voiko naisen iholta tallettaa sinun sormenjälkesi, jolloin jäät kiinni.

Olivatko nämä kaikkein oleellisimmat kysymykset aiheeseen liittyen: aseella tappaminen, elävä ja kuollut lehmä ja naisen raiskaaminen? Ja miten nämä nyt liittyivät toisiinsa? Tai alkuperäiseen aiheeseen?? Kysynpähän vain.

Sunnuntai 27.4.2008

Aamupalan jälkeen lähdimme takaisin kohti Iringaa. Matka kesti ikuisuuden. Menomatkasta poiketen nukuin tällä kertaa ison osan matkasta, mutta siitä huolimatta tuntui, ettemme pääsisi ikinä Iringaan.



Pysähdyimme jälleen Mikumissa samassa ravintolassa, ja tällä kertaa ihailimme apinoiden hippaleikkejä katoksen viereisessä puussa.



Ateriat syötyämme lähdimme kohti autoa. Siinäpä meitä odottikin yllätys: norsulauma oli heti ravintolan porttien ulkopuolella syömässä. Hetken tuota näkyä ihailtuamme lähdimme jatkamaan matkaa, mutta norsut eivät ilmeisesti halunneet meidän poistuvan, sillä juuri kun olimme kohdalla, kaksi norsuista päätti tallustella tielle suoraan automme eteen! Kyllä siinä taas tunsi itsensä niin pieneksi tuossa nelivetomaasturissa, joka kuitenkin tuntui hyvin pienelt ä norsujen vierellä. Odotimme jännittyneinä norsujen seuraavaa liikettä. Pian nämä kaksi norsua menivät tien toiselle puolelle, ja jäimme varmuuden vuoksi odottamaan, mitä muut norsut aikoivat: emme halunneet jäädä keskelle norsulaumaa. Kun muut norsut eivät ylittäneet tietä, päätimme jatkaa matkaa. Emme jääneet norsujen jalkoihin vaan pääsimme ehjinä pimeän jo laskeuduttua takaisin kotiin Iringaan.

Lauantai 26.4.2008

Aamulla kävimme aamiaistamassa, ja siellä tapasimme kuskimme naisystävän, joka oli edellisenä iltana lentänyt Etelä-Afrikasta Dariin. Aamiaisen jälkeen lähdimme paikalliselle masai-kujalle, joka osoittautui valtavaksi tulvan peittämäksi alueeksi. Siellä me pompimme keskelle seisovia vesimassoja heiteltyjen kivien päällä kojulta toiselle. Nuo tulvavedet olivat todella järkyttävä näky. Vettä oli ihan kaikkialla, lämpöä oli reilusti yli 30 astetta. Voisin kuvitella tautien leviävän noissa olosuhteissa melkoisen helposti.

Aikamme kierreltyämme menimme majapaikkaamme syömään, ja ruokalevon jälkeen suuntasimme Slipwayn ostoskeskukseen. Perille saavuimme noin 17.55 ja kaupat menivät näin lauantain tai Union Dayn kunniaksi kiinni klo 18. (Tosiaan, tänään on Tansaniassa Union Day, Tanganjikan ja Sansibarin yhdistymisen päivä.) Niinpä kävimme kävelemässä Intian valtameren rannalla katsellen merellä ajelehtivia veneitä. Sen jälkeen kävimme minä ja Christian söimme ylihintaiset jäätelöt, ja pimeän jo laskeuduttua suuntasimme takaisin hostelliimme.



Illalla menimme koko iso porukka kuuntelemaan puistoon kongolaisen ryhmän konserttia. Ryhmään kuului soittajat, puolisenkymmentä laulajaa (tai muuten vain lavalla hengailijaa ja fiilistelijää) sekä puolisen tusinaa pelkkiin alusvaatteisiin sonnustautunutta takapuolenheiluttajatyttöä. Kovin pitkään emme jaksaneet tuota mahtavaa konserttia seurata, sillä olimme kaikki väsyneitä ja seuraavana aamuna olisi aikainen herätys.

Perjantai 25.4.2008

Heräsimme ennen auringonnousua, ja heti aamun sarastaessa lähdimme kohti Dar Es Salaamia. Matka sujui oikein hyvin, ensimmäisen pysähdyksen teimme Mikumissa, jossa vierailimme snake parkissa. Käärmeet olivat oikein levollisina, samoin kuin krokotiilit, puput ja kilpikonnat. Valitettavasti kävi ilmi, että nuo vapaina pomppivat eriväriset kaniinit olivat käärmeiden tulevia päivällisiä.



Matka jatkui, ja jo noin kymmenen kilometrin päästä pysähdyimme Mikumin kansallispuistoon ravintolaan aamiaiselle. Siinä hampurilaista syödessäni saatoin katsella läheisen puun alla hengailevia buffaloita ja kauempana vaeltavia impalalaumoja. Söimme ateriamme katoksen alla, joka sijaitsi eläinten juomapaikan lähettyvillä.



Vatsat täynnä ravitsevasta aamiaisesta jatkoimme matkaamme. Vihdoin iltapäivällä saavuimme hiostavan kuumaan Dariin. Kirjauduttuamme sisään yöpaikkaamme menimme alakerran ravintolaan päivällistämään. Siinä ruokia odotellessamme risupartainen vanha musta mies istui viereisessä pöydässä ja tuli jossakin vaiheessa pöytäämme. Hänellä oli mukanaan keltainen A4-paperi, johon hän oli piirtänyt kuvan miehestä, jonka väitti olevan Marcus. Paperin yläreunassa luki ”Global Sensitive man”, ja alla oli sivuprofiili miehen kasvoista. Kyllähän kuvan miehellä oli lyhyet hiukset kuten Marcuksellakin, mutta muita yhteneväisyyksiä meistä kukaan ei löytänyt. Kuinkakohan moni turisti oli aiemmin ollut global sensitive man.

Syötyämme kävimme lähikaupassa. Tuo käynti todella sai meidät hämmästyneiksi: ilmastointi, monet keksilaadut, hyllykaupalla erilaisia pastoja, kylmäkaappeja ja pakastealtaita, makeihyllyt, pöytäliinat ja vesikannut. Kaikki tuo oli jo päässyt unohtumaan! Kauppa ei ollut normaalia Siwa-lähikauppaa kummoisempi, mutta kaksi kuukautta Iringassa oli jo tehnyt tehtävänsä: en olisi osannut odottaa, että tuon kaiken voi saada yhdestä kaupasta; kaupasta jossa on kassakone ja ostoskärryt.

Illalla vietimme ensin hetken hostellimme ravintolassa. Paikka oli siis nimeltään QBar, ja se on tunnettu (matkaoppaiden mukaan) maksullisista naisistaan. Näky oli kyllä kieltämättä aika – miten sen nyt kauniisti sanoisi – kuvottava: mustat kauniit nuoret naiset stringit pienenpienten minihameiden alta vilkkuen pussailivat valkoisten kaljamahaisten kaljuuntuvien harmaapäisten miesten kanssa.

Illan aikana tutustuimme kahteen suomalaistyttöön, jotka olivat työharjottelussa Darissa. Heidän asunnossaan oli melko usein sähkökatkoja, mutta toisaalta, heillä oli vain vajaan puolen tunnin taksimatka Darin keskustaan, kaikkien länsimaista tuttujen palvelujen äärelle: elokuviin, supermarketteihin ja ravintoloihin, joiden ruokalistalla oli enemmän kuin 4 ruokalajia.

Tutustuttuani mm. kyseisen hostellin omistajaan sekä itävaltalais-australialaismiespariskuntaan (Tansaniassa homous on laissa kielletty), lähdimme suomalaistyttöjen kanssa läheiseen Darin parhaaseen menomestaan, Maishaan, jossa opin paikallisten opastamana tanssimaan Bongo Flavaa.

Koko päivänä Darissa kukaan ei kertaakaan huutanut mzungua perään. Ihmeellistä. Nyt – pari kuukautta sisämaassa vietettyäni – huomasin, että Darissa on todella paljon valkoisia, ja siellä mzungu ei ole niin ihmeellinen asia että sitä jaksaisi kukaan perään huutaa. Uskomattoman ihana tunne, kun ei tarvitse koko ajan olla valokeilassa.

Torstai 24.4.2008

Heräsin aamulla ensimmäisenä, ja ennen Kristiinan ja Tuomaksen heräämistä olin jo ehtinyt siivota edellisen illan jäljet pois. Päivä kului rästihommia tehden, leväten, ja valmistautuen seuraavan aamun aikaiseen herätykseen. Huomenna lähdemme siis tuttujemme matkassa Dar Es Salaamiin viikonlopuksi. Sen enempää suunnitelmia meillä ei vielä ole, kenties menemme shoppailemaan, kenties rannalle. Vielä viime viikonloppuna Dar oli tulvien vallassa, toivottavasti tilanne on nyt parempi.

(Kuvien lisääminen on nyt jostakin syystä hieman ongelmallista, joten en niitä nyt laita mukaan. Eikä minulla mitään aiheeseen liittyviä kuvia olisikaan.)

Keskiviikko 23.4.2008

Yliopistolla kerroin Mitä kuuluu – hyvää -rimpsun (kuulumisia kysyttäessä aina vastataan hyvää, sen jälkeen voi kertoa kaikki huonot kuulumiset) jälkeen, että puhelimeni oli varastettu. Jälleen tuli pole sanaa, ja kertoipa eräs luokkatoverini tarinankin:

Tansanian ensimmäinen (hyvin arvostettu mies, hänen kuviaan on kaikkialla, ja hänen ansiostaan Tansania on niin rauhallinen ja yhtenäinen maa) presidentti Nyerere oli tulossa lentokoneella Tansaniaan ulkomaalaisen presidentin kanssa. Tämä ulkomaalainen presidentti kysyi Nyerereltä, mistä hän tietäisi, että ollaan juuri Tansaniassa, mikä erottaa Tansanian muista Afrikan maista. Lentäessään Kongon yllä Nyerere vastasi, että ihminen tietää olevansa Kongossa, kun koko ajan kuuluu ”pum pum pum”, taistelujen ääniä. Seuraavaksi lennettiin Kenian yllä, ja Nyerere sanoi, että ihminen tietää olevansa Keniassa kun kuulee masaiden puhetta. Lentokone laskeutui Tansaniaan, ja ulkomaalainen presidentti kysyi, että mistä hän nyt tietää olevansa sitten Tansaniassa. Nyerere pyysi miestä katsomaan rannettaan. Mies huudahti kauhuissaan, että hänen rannekellonsa oli varastettu! Nyerere vastasi hymyillen: nyt tiedät olevasi Tansaniassa.

Illalla kutsuimme kaksi suomalaista, yhden ruotsalaisen ja yhden tansanialaisen luoksemme kylään, sillä olimme varanneet naapurihotellista saunan. Alkuilta kului leppoisasti meillä takkatulen äärellä keskustellen, sipsejä, toffeekaramelleja ja hedelmiä napostellen. Minä ja Kristiina olimme viimeiset saunojat, ja saunan terassilla vilvoitellessamme ohitsemme kulki ryhmä intialaisia ja tansanialaisia nuoriamiehiä. Kun olimme jo sisällä pukeutumassa, pojat tulivat koputtamaan ovellemme, ja ilmoittivat, että ovat lähdössä baareilemaan, ja pyysivät meitä liittymään seuraan. Kieltäydyimme kohteliaasti kutsusta.

Vieraidemme kanssa lähdimme myöhemmin illalla makkaranpaiston jälkeen käymään katsastamassa Iringan yöelämää. Ensimmäinen aukioleva kuppila sijaitsi 2. kerroksessa, ja portaita kävellessäni edelläni vipelsi iso rotta. Olimme rotan lisäksi ainoat asiakkaat koko kuppilassa.
Kävimme myös pyörähtämässä Miami Super Barissa. Miami oli ilmeisesti puoliksi kiinni, sillä kalterit olivat ovien edessä, mutta koska näimme sisällä olevan ihmisiä, päätimme mennä oven taakse, ja kyllähän meidätkin sisään päästettiin. Siellä seuraamme lyöttäytyi ehkä oudoin tarjoilijatar ikinä. Tarjoilijatar oli arviolta 25-vuotias nuori nainen, ja hän istuutui minun nojatuolini käsinojalle. Hetken hän puhui minulle swahilia, enkä ymmärtänyt yhtään mitään. Yritin kyllä sanoa, etten puhu swahilia, mutta hän vain jatkoi puhumistaan. Tarjoilijatar kumartui kasvojeni lähelle, ja seurassani olevat swahilinkielentaitoiset kertoivat, että tyttö piti minusta kovasti ja halusi, että annan hänelle suukon. Olin ihan ällikällä lyöty. Tyttö otti kädestäni kiinni, ja silitti (kuulema) pehmeää ihoani. Tyttö ei luovuttanut, ja hetken kuluttua hän yritti uudestaan kumartua lähemmäs kasvojani. Päätin vain sanoa, että en ymmärrä, ja niinpä tyttö antoi suukon otsalleni ja siirtyi toisten kiusaksi.

Tiistai 22.4.2008

Aamulla lähtiessäni yliopistolle, ehdin kävellä noin 100 metriä, kun naapurihotellin tutut pojat ajoivat taas autolla ohitseni ja heittivät minut tapansa mukaan päätien varteen, josta hyppäsin dallaan. Dallasta jäin pois taas yliopiston risteyksestä, ja käveltyäni noin 50 metriä, yliopiston ruotsalaisvahvistus ajoi autolla ohi, ja hänen kyydillään pääsin yliopsiton pihaan.

Luentoni jälkeen sovin Kristiinan kanssa puhelimitse tapaamisen keskustaan, ja Tuomakselle soitin ja sovimme tapaavamme kotona. Koska yliopiston porteilla ei ollut dallaa lähdössä, päätin kävellä päätien varteen. Käveltyäni taas vain ehkä 100 metriä, kaksi naista ajoivat isolla mustalla pakettiautolla ohitseni, ja kusi kysyi, voisiko hän tarjota minulle kyydin. Hän oli ensimmäinen tansanialainen nainen, jonka kyydissä olin. Täällä siis on erittäin, erittäin harvinaista, että nainen ajaa autoa. Nainen oli töissä yliopiston kahviossa, ja hän oli menossa Kihesan kylään. Niinpä jäin pois kyydistä Kihesassa ja nappasin siitä heti dallan, jolla menin keskustaan.

Keskustaan päästyäni päätin soittaa Kristiinalle kysyäkseni missä hän sillä hetkellä oli. Puhelintani en tutusta paikasta löytänytkään, ja pian tajusin, etten tulisi enää ikinä näkemään kännykkääni. Hetken kierreltyäni keskustassa löysin Kristiinan, ja kerroin hänelle, että puhelimeni on kadonnut. Päätin mennä samantien poliisiasemalle.

Poliisiasemavierailu oli kyllä melkoisen erikoinen ja – outoa kyllä – huvittava kokemus. Selvitettyäni asiani minun piti täyttää jos minkälaista lappua, ja joutuipa tuon katoamisilmoituksen tekemisestä jopa maksamaan, mutta sen verran mielenkiintoinen kokemus koko ilmoituksen tekeminen oli, että kyllä siitä mielellään sen 0,26 euroa maksoi.

Koko ilmoituksen tekeminen hoidettiin tiskillä, jossa oli koko ajan toistakymmentä asiakasta ja poliisiaseman henkilökuntaa ympärillä. Ainoastaan tuon ilmoituksen tekemiseen tarvittava 500Tsh:n maksu minun piti käydä hoitamassa toisessa kerroksessa pitkän käytävän varrella olevassa huoneessa. Eri lappuihin tarvittiin (minun mielestäni) mitä epäoleellisimpia tietoja, esimerkiksi uskontokunta, heimo ja siviilisääty. Yritä siinä selittää tansanialaiselle poliisille, että en kuulu mihinkään heimoon, kun ei meillä Suomessa ole heimoja. Niinpä minun heimokseni laitettiin Suomi.

Minulta kysyttiin, onko minulla aavistusta kuka puhelimeni mahtoi viedä. Vastasin, etten tiedä. Totuus on, että epäilen vahvasti takanani dallassa istuneita kahta teini-ikäistä ylipuheliasta poikaa, mutta en halunnut sitä sanoa, sillä minulla ei todellakaan ole minkäännäköistä tietoa asiasta, vaan he vain tuntuisivat näin jälkikäteen potentiaalisimmilta varkailta. Täällä on tapana, että jos varkaat saadaan kiinni, heidät hakataan henkihieveriin, ja tuossa vaiheessa moni menettää henkensä. Onneksi en asu Darissa, jossa varkaiden ympärille laitetaan autonrengas ja sytytetään palamaan.

Varkauksien varaltahan minulla on vakuutus, ja prepaid-liittymässäni oli puheaikaa noin 0,50 euroa. Puhelimen (ei-niin-yleinen Siemensin vanha malli) kielenä oli suomi. Jos joku vaivautuu opettelemaan suomea saadakseen puhelimen kielen vaihdettua johonkin laajemmin ymmärrettyyn ja hankkii tuohon malliin yhteensopivan laturin, niin eiköhän se hänen saamansa muutama euro mene ihan oikeaan osoitteeseen. Ilmiselvästihän hän tuota puhelinta tarvitsi enemmän kuin minä.

Jossakin vaiheessa tiskin toiselle puolelle tuli rennosti farkkuihin ja college-paitaan pukeutunut lippalakkipäinen arviolta 30-vuotias mies, joka alkoi small talkia swahiliksi. Vastailtuani kysymyksiin niin pitkälle kuin osasin swahiliksi, pyysin kielen vaihtamista englantiin. Mies sanoi, että minun pitäisi oppia enemmän swahilia, tarvitsisin vain opettajan, joka haluaisi viettää aikaa kanssani. Hän kuulema olisi ihan hyvä vaihtoehto ja opettaisi minulle mielellään swahilia. Kiitin tiedosta.

Ilmoitusta varten tarvittiin myös minun osoitteeni ja puhelinnumero, josta minut saisi kiinni. Annettuani osoitteen ja Kristiinan puhelinnumeron, nuori (ehkä 25-vuotias) mies tiskin toisella puolella ilmoitti, että hän tulee käymään joskus kylässä. Hän päätti myös ottaa antamani puhelinnumeron myös omaan kännykkäänsä ylös, ja kirjoitti pienelle paperinpalaselle oman puhelinnumeronsa. Kun kaikki viralliset paperit oli vihdoin saatu kuntoon, tämä asiaani käsitellyt Sam ilmoitti lähtevänsä minun kanssani kaupungille shoppailemaan. Onneksi seuraani liittynyt Kristiina sai tiukkaan sävyyn sanottua heti poliisiaseman ovella, että meillä on kiire, emmekä voi shoppailla hänen kanssaan.

Lähdimme ostosten tekemisen jälkeen tutun taksikuskin kyydillä kotiin, ja illalla lähdin Tuomaksen kanssa iltakävelylle kaupunkiin. Ensin Tuomas kävi (vihdoin ja viimein pitkällisen painostuksen jälkeen) parturissa, ja minä menin ensimmäiseen aukiolevaan asiallisen näköiseen matkapuhelinliikkeeseen ja ostin itselleni halvimman liikkeestä löytyneen puhelimen sekä uuden liittymän ja siihen puheaikaa. Hassua, että suomalainen joutuu tulemaan Tansaniaan ostamaan ensimmäisen Nokian puhelimensa.

Illalla laitoin Tansaniassa asuville yhteisille tuttavillemme viestiä, jossa kerroin numeroni vaihtumisen syyn, ja vastaukseksi sain monta pole sanaa (pahoittelut varkaudesta). Lisäksi eräs tuttavani kertoi eräällä mzungulla olleen tapana menettää Tansaniassa käydessään puhelin/reissu.

Maanantai 21.4.2008

Koulusta lähtiessäni törmäsin Fadhiliin, joka oli lähdössä kotiin. Hän kysyi, minne olen menossa ja millä, ja vastasin meneväni keskustaan dallalla. Fadhili sanoi, että minulle tekisi hyvää saada vähän liikuntaa (ai suomalaiset miehet muka rehellisiä, kyllä tansanialaiset vievät suorapuheisuudellaan voiton 6-0!). Tuon pienen vihjeen seurauksena kysyin Fadhililta, onko hän menossa kotiin kävellen (hän asuu noin 1,5 kilometrin päässä yliopistolta). Myöntävän vastauksen kuultuani kysyin ilmoitusluontoisesti, että joko mennään.

Niinpä kävelimme hiekkatietä pieneen kylään, jossa Fadhili asuu. Koska hän asuu ihan tuon tien varrella, päätin ensimmäistä kertaa täälläoloaikanani ottaa kutsun vastaan, ja niinpä menin katsomaan tansanialaisen opiskelijapojan asuntoa. Fadhili asuu kymmenen Tumainilla opiskelevan pojan kimppakämpässä pienenpienessä kylässä huonokuntoisessa isossa talossa, jossa kaikilla pojilla on omat huoneet.

Yhteisissä tiloissa oli pimeää, ainoa valo oli ulkoa kankailla peitettyjen ikkunoiden läpi tuleva valo. Lattialla oli trangiantyylisiä keittopaikkoja, joiden vieressä oli kasa erilaisia kolhiintuneita alumiiniastioita. Seinät oli myrkynvihreäksi maalatut, osin maali oli jo rapissut pois. Fadhilin huone oli pieni ja täynnä tavaraa: täysikokoinen parisänky ja kaksi pöytää. Vaatteet roikkuivat ovessa olevissa nauloissa ja yhdessä nurkassa olevassa tangossa.

Toisella pöydällä oli muutamia kirjoja ja kolme kaukosäädintä, jotka oli tiukasti teipattu muovien sisään. Toisella pöydällä oli paljon tavaraa, ja kaiken päällä huopa. Pian Fadhili otti huovan pois, ja mitä alta paljastuikaan: huippuhieno televisio, stereot, pelikonsoli ja kannettava tietokone.Siihen mureni minun kuvani köyhistä tansanialaisista.

Kyläilyreissuni oli varsin mukava, ja sain mukaani vielä muistitikullisen tansanialaista hittimusiikkia Bongo Flavaa.

Illalla menimme kahden tuttavamme kanssa illastamaan pubiin. Siinä ruokia odotellessamme näimme mm. ison rotan kävelemässä jääkaapin päällä ja juomalasien seassa. Ruokia odotellessamme ryhmä intialaisia miehiä (ainoat pubin senhetkiset asiakkaat meidän lisäksemme) tuli luoksemme, ja pyysi saada ottaa valokuvan. Niinpä me seisoimme valokuvattavana eri puolilla pubia noin 10-15 minuuttia, erityisesti minä ja Kristiina olimme suosittuja kuvakavereita; kaikki halusivat kaksistaan kuvaan meidän kanssamme. Niinpä minustakin on kymmeniä kuvia hymyilemässä vaivaantuneesti noin 150 cm pitkän intialaisen viiksivallun yrittäessä näyttää kuvassa siltä, kun olisimme hyviäkin ystäviä. Yksi miehistä päätti kuvien ottamisen jälkeen jopa kosia minua ihan oikeaoppisesti. Valitettavasti jouduin vastaamaan hänelle kieltävästi. Varmuuden vuoksi toinen mies antoi kuitenkin minulle käyntikorttinsa. Eihän sitä tiedä jos vaikka tulisin toisiin ajatuksiin.

Noin kolmen tunnin odottelun jälkeen saimme vihdoin ruokaa: kanaa, riisiä, leipää, perunoita ja vaikka mitä muuta! Ruoka oli todella maistuvaa, ja ruoat juomineen maksoivat koko porukalta noin 20 euroa.

Sunnuntai 20.4.2008

Aamulla menimme englanninkieliseen kirkkoon, jossa oli pelkkiä valkoisia. Nuo kirkot ovat ihan mukavia, mutta koska niissä on vain länsimaalaisia, ei tunnelma ole sama kuin paikallisten kansoittamissa kirkonmenoissa.

Kirkon jälkeen kävimme minu toivomuksestani ensimmäisen maailmansodan aikana kuolleiden hautausmaalla. Hautausmaa oli melko karu mutta kaunis paikka, noin puolet hautakivistä oli vähintään halki, osa oli monena kappaleena. Monissa hautakivissä luki vain: ”Ein Deutscher Soldat”.

Kristiina suuntasi seuraavaksi kotiin, minä ja Tuomas päätimme kokeilla kotimme lähellä sijaitsevan Living Light -hotellin ravintolaa. Astuimme sisään yhteen kenties rumimmista betonimöhkäleistä ikinä, ja hetken kuluttua vastaanottoon tuli mies. Koska olen huomannut, että vuoropuheluilla keskustelujen selittäminen on helppoa, teen sen nytkin. Tässä siis minun ja Tuomaksen ja hotellin henkilökunnan välillä käyty keskustelu:

me: ”Haluaisimme syödä, onko teidän ravintola auki?”
herra: ”Tottakai, tervetuloa! Seuratkaa minua.”
* kävelemme todella kolkkoon ruokailuhuoneeseen ja istuudumme yhteen pöytään, mies ottaa itselleen tuolin pöytäämme ja istuu seuraksemme alkaen jutella niitä näitä *
me: ”Tuota...saisimmeko menun?”
herra: ”Juu, menu tulee” * lähtee pois huoneesta *
* noin viiden minuutin odottelun jälkeen herra#1 saapuu takaisin ilman menuja*
me: ”Niin saisimmeko me ne menut, jotta voimme tilata?”
herra: ”Meillä on tänään ruokana kanaa riisillä tai kanaa perunalohkoilla.”
me: ”Jaa, vai niin. No, me otamme....kanaa perunalohkoilla molemmille.”
* herra lähtee pois *
Minun pitää käydä vessassa, joten menen käytävään kysyäkseni joltakin vessojen sijaintia. Hetken kuluttua respan mies tulee ulkoa:
minä: ”Voisinko käyttää wc:tä?”
herra: ”Tottakai, seuraa minua.”
* kävelen ympärilleen etsivän näköisenä katsovan herran perässä ensin käytävän toiseen päähän, ja sitten käytävän toiseen päähän. *
Herra lähtee ulos, ja palaa pian mukanaan nainen, jonka toi auttamaan minua.
nainen: ”Miten voin auttaa?”
minä: ”Tahtoisin käyttää wc:tä.”
nainen: ”Haluatko nähdä meidän huoneemme?”
minä: ”Ei, kun tahdoin ainoastaan käyttää wc:tä.”
nainen: ”Ahaa, seuraa minua.”
* kävelen ympärilleen etsivän näköisenä katsovan naisen perässä ensin käytävän toiseen päähän, ja sitten käytävän toiseen päähän. *
nainen: ”Hmm...”
*nainen näkee miesten wc:n ja kurkkaa sisään. *
nainen: ”Hetki vain, haen wc-paperirullan.”
* nainen tulee hetkeä myöhemmin takaisin wc-paperirulla kädessään. *
nainen: ”Noin, ole hyvä, siinä on naisten wc.”

Kyseinen wc oli reikä lattiassa -mallia. Wc oli epäsiisti, lattialla juoksenteli epämääräinen muutaman senttimetrin mittainen punamusta ötökkä ympyrää, ja juoksevaa vettä oli turha yrittää löytää vessasta tai mistään muualtakaan koko hotellista. Onneksi kannan aina mukanani niin kosteuspyyhkeitä kuin käsidesiäkin, ilman niitä täällä ei selviäisi.

Lauantai 19.4.2008

Päivä kului taas pääosin lepäillessä. Kävimme jälleen hieman pyörähtämässä kaupungilla, mutta muuten keskityimme vain rentoutumiseen.

Perjantai 18.4.2008

Eilisen illan jäljiltä olen täynnä sääskenpistoja, ainakin kolmisenkymmentä kutiavaa pistokohtaa on lähinnä käsissä, mutta myös jonkun verran jaloissa ja selässä.

Koko päivän vietin kotona leväten ja nukkuen. Ihanan rauhallinen päivä. Saimmepa netinkin korjatuksi tänään, ja illalla katsoin Transformers-elokuvan. Tällaiset päivät ovat hyvin virkistäviä aina välillä.


Vartijamme leppoisissa tunnelmissa ja naapuritontin työmies.

Torstai 17.4.2008

Aamupäivän vietin Kristiinan kanssa kaupungilla, ja takasi tullessani minä kävin vielä jäätelöllä Neema Craftsissa. Iltapäivällä Tuomas jäi potemaan kipeää kurkkuaan kotiin, ja minä ja Kristiina lähdimme pilaulle (riisiä ja lihaa) ruotsalaistutkijan luokse. Vietimme oikein mukavan illan, ja saimmepa myös sovittua ensi viikolle saunaillan ja viikonlopulle matkan Dar Es Salaamiin.


Tytöt lähdössä.


Keskittyminen huipussaan.


"Why oh why?!" Minä ja pojat.

Keskiviikko 16.4.2008

Illalla Tuomaksen ollessa tavalliseen tapaansa karateharjoituksissa, saimme yllättäen vieraita. Eräs Tumainilla työskentelevä ruotsalainen tutkija oli Darissa opiskelevan tansanialaisen ystävänsä kanssa naapurihotellissamme käymässä, ja koska ruotsalainen tiesi minut, ja että asumme hotellin vieressä, he päättivät poiketa kylään. Niinpä vietimme iltaa teetä juoden ja toisiimme tutustuen. Oli ihanaa kuunnella Kristiinan uteliaita kysymyksiä ja poikien vastauksia Kristiinan kysymyksiin poikien töistä, opiskeluista, historiasta. Yleensä se olen aina minä joka on uteliaana, mutta nyt kristina on ottanut kysyjän roolin.

Illalla kävimme Kristiinan kanssa vielä pienellä kävelyllä, ja noin 200 metrin päässä kotoamme tapasimme tansanialaisen perheen, joka oli asunut 8 vuotta Norjassa. Perheen äiti halusi koko ajan keskustella ruotsiksi, joten puheemme oli melkoista ruotsin, (heidän osaltaan) norjan ja englannin sekamelskaa. Tapaaminen oli silti piristävä toivottavasti törmäämme perheeseen toistekin.


Erään firman yövartijat suorittamassa iltaserenmoniaansa ennen kuin he hajaantuvat eri puolille kaupunkia yöksi töihin.

Tiistai 15.4.2008

Ohjelmointikurssin luennolla: Luennoitsija esittelee yksinkertaista applettia, jossa pallo liikkuu nuolinäppäimillä haluttuun suuntaan. Nyt ohjelmaa päätettiin parantaa sen verran, että liikuteltava pallo ei koskaan karkaa ruudun ulkopuolelle. Ohjelmointia yhtään osaaville tämä on maailman yksinkertaisin asia: määritetään esimerkiksi vasen reuna niin, että x-akseli ei mene koskaan negatiiviseksi. Samalla periaatteella tehdään neljä ehtolausetta, yksi kutakin reunaa kohti.

Luennoitsija määrää sattumanvaraisesti yhden opiskelijan tekemään ensimmäisen ehtolauseen. Noin puolen tunnin pähkäilyn ja muiden opiskelijoiden sekä lopulta myös luennoitsijan avustuksella ehtolause saadaan aikaan ja toimimaan. Sitten on vuorossa toinen ehtolause: enää aikaa menee ehkä 15 minuuttia, tosin nyt tehtävään määrättiin suoraan ryhmä opiskelijoita pohtimaan lausetta. Kolmanteen ehtolauseeseen määrättiin jälleen ryhmä opiskelijoita, ja noin 10-15 minuutin jälkeen sekin toimii.

Viimeisenä luennoitsija päättää valita minut. Menen opettajan koneelle, copy-pastean edellisen ehtolauseen ainoastaan y:n arvoa muuttaen. Heti ensimmäisellä yrittämällä minun parannukseni toimii oikein. (Tottakai, onhan ohjelmassa jo kolme melkein samanlaista ehtolausetta ennestään!) Opettaja kehuu minua ja hämilläni lähden takaisin paikalleni. Matkalla saan selkääntaputteluja ja onnitteluja onnistuneesta tehtävästä. Vierustoverini onnittelevat minua myös. Luennon jälkeen opiskelijatoverini tulevat kättelemään ja onnittelemaan hyvin suoritetusta tehtävästä. Voitteko kuvitella kuinka noloa! Minä – joka vielä vuosi sitten en edes tiennyt mitä ohjelmointi on, koodaamisestakin mieleeni tuli vain finninaamaiset, pullonpohjalasipäiset tkt-opiskelijanörtit – olen täällä opiskelijoiden mielestä ihan vakavasti huippuälykäs ja todella taitava ohjelmoija. Täällä minä olen keskellä Tansaniaa kaupungin ”parhaana” tkt-opiskelijanörttikoodarina!

Maanantai 14.4.2008

Aamulla vettä tuli taas taivaan täydeltä, ja Kristiinan jäädessä kotiin sairastamaan minä ja Tuomas pukeuduimme lämpimästi ja lähdimme dallalla yliopistolle. Tiet olivat todella surkeassa kunnossa, ja niinpä päätimme kulkea hieman pidempää reittiä pitkin isoimpia mahdollisia teitä käyttäen.

Tänään oli suuri päiväni: esitelmä Denisin kanssa aiheesta Analysis of Algorithms. Viimeistelimme esitelmäämme vielä juuri ennen h-hetkeä, ja tuolloin Denis kertoi lisänneensä vielä hieman lisämateriaalia esitykseemme. Esitelmää pitäessämme hän sitten vielä ystävällisesti antoi osan noista uusista aiheista minun esiteltäväkseni. Yritä siinä sitten keksiä jotakin fiksua sanottavaa englanniksi Big-Oh -notationista, josta et oikeasti tiedä mitään. Esitelmä meni kuitenkin hyvin, ja nyt se on onneksi ohitse.

Olin saanut taas suurlähetystöstä sähköpostia. Tällä kertaa sähköpostissa kerrottiin Etelä-Tansaniaan tulevista voimakkaista sateista. Tämänaamuisen perusteella toivon, etteivät sateet jatku pitkään. Säätiedotuksessa ei kuitenkaan vielä näkynyt mitään muuta kuin rankkasateita, rankkasateita ja vielä kovempia rankkasateita. Sadekauden todellakin piti olla jo ohitse.

Sunnuntai 13.4.2008

Aamulla menimme taas yhdessä kirkkoon. Tänään kävimme luterilaisessa kirkossa. Minä ja Kristiina kyllästyimme kirkkoon melko pian, sillä alkulaulujen jälkeen tuli pelkkää swahilinkielistä puhetta, jota ei enää alkuhuuman laannuttua jaksa ymmärtämättä kuunnella.

Kävimme kirkon jälkeen ostoksilla, ravintolassa syömässä ja nettikahvilassa. Meidän kotonammehan Internet on ollut poikki viime perjantaista asti, joten varsinkin kun Tuomas ja Kristiina eivät ole päässeet tarkistamaan sähköpostiaan lähes viikkoon, nettikahvilavierailu oli hyvin tarpeellinen.

Lauantai 12.4.2008

Tänään en ehtinyt paljoa levähtämään, sillä olin koko ajan menossa jonnekin tai jossakin. Kello 13:00 minulla oli tapaaminen yliopistolla Denisin kanssa. Menin yliopistolle, jossa yllätyksekseni oli melko paljon ihmisiä. Atk-luokkamme oli lukossa. Hetken seikkailtuani eri luennoitsijoiden työhuoneiden ja yliopiston vartijoiden kopin välillä, eräs vartijoista johdatti minut rakennukseen, jossa luennoitsijamme oli pitämässä luentoa. En ollut tiennytkään että lauantaisinkin on luentoja. Avasin hiljaa luokan oven, ja nähdessään minut luennoitsija tokaisee minulle hyvin vihaiseen sävyyn, että olen myöhässä: hän on lopettelemassa luentoaan ja minä vasta saavun luokkaan! Kerron, etten minä ole hänen luennollaan, ja että haluaisin vain päästä tietokoneelle tekemään esitelmääni.

Luennon päätyttyä palaan muiden opiskelijoiden mukana tiedepuiston tietokoneluokkaan, ja jatkan minun ja Denisin esitelmän kokoamista. Kun kello lähestyi puoli kolmea, jolloin minun piti lähteä kohti kotia, aloimme pyynnöstäni vihdoin Denisin kanssa tekemään esitelmää yhdessä. Denis oli toisella tietokoneella tehnyt omia pätkiään ja minä tein koneeni ääressä esitelmää. Kaksi minuuttia siitä, kun päätimme alkaa tehdä esitelmää yhdessä, olimme valmiit ja minun piti poistua.

Kotona ehdin vaihtaa paidan (, joka täällä tyypilliseen tapaan oli jo muutaman tunnin päälläolon jälkeen kuin olisin pitänyt samaa paitaa viikon yötä päivää) ja juoda puoli lasillista vettä, kun vartija jo ilmoitti jonkun odottavan minua. Niinpä laitoin kengät jalkaani ja lähdin taas, tällä kertaa kohteenani maatila, jossa olimme viikko sitten koko Wilolesin ihmenelikko (tuota nimitystä minusta, Ollista, Tuomaksesta ja Kristiinasta käytti eräs täällä asuva suomalaismies).

Ranchilla oli tällä kertaa enemmän ihmisiä kuin viimeksi, ja alun ujouden, jännityksen tai minkä lie hiljaisuuden aiheuttajan jälkeen kävin hyvin mielenkiintoisia keskusteluja ihmisten kanssa. Pääsin myös pikavisiitille erään täällä pitkään asuneen italialaisnaisen kotiin. Myös matkat ranchille ja takaisin olivat hyvin opettavaisia, sillä täällä vuosia asunut suomalaismies kertoi minulle paljon mielenkiintoisia asioita Iringan seudun tansanialaisista, suomalaisista, tansanialaisten suhtautumisesta valkoisiin ja monesta muusta. Hän myös kertoi minulle asian, jonka itsekin olen jo huomannut: asuessaan näin erilaisessa kulttuurissa ihminen oppii kaikista eniten ei uudesta maastaan vaan itsestään. Tämä todellakin pitää paikkansa. Olen lähes päivittäin huomannut useita kertoja pysähtyä miettimään, miksi minä suhtaudun johonkin asiaan kuten suhtaudun.

Esimerkkinä suomalaismies kertoi, kuinka paikallisten mielestä suomalaiset ovat todella kylmiä ja kovia. Suomalainen ei ikinä anna anteeksi, jos työntekijä varastaa häneltä. Suomalainen kyllä varmasti muistaa aina mainita jokaiselle tänne tulevalle suomalaiselle: ”Ei kannata palkata tuota, se varastaa”. Minulle tuo on ihan itsestäänselvyys: jos ihminen, johon luotan, varastaa minulta henkilökohtaista omaisuutta, tottakai pidän huolen, ettei kukaan toinen joudu samanlaisen varkauden kohteeksi. Nyt taitavat minun ansiostani paikalliset taas ajatella meistä suomalaisista että olemme niin kylmiä ja kovia, sillä minähän kävin tällä viikolla hankkimassa yhdelle vartijoistani varoituksen.

Tansanialainen taas ei anna anteeksi sitä, jos hänet nolataan julkisesti. En tiedä olenko nolannut viime aikoina paljonkin ihmisiä, sillä en oikein tiedä millaisia asioita paikalliset pitävät nolaamisena. Kuitenkin luokkatoverini ovat ottaneet aika pahoin itseensä kun en ole heille heti osannut ilmoittaa, milloin pääsen käymään kylässä heidän kotonaan. Myös yliopistolle kävellessäni vartijat (, jotka siis ovat samoja kuin meidän kotimme yövartijat) eivät ole viime päivinä (valituksen tehtyäni) tervehtineet minua laisinkaan. Olen siis saattanut tietämättäni tehdä jotakin anteeksiantamatonta.

Perjantai 11.4.2008

Koulussa jostakin syystä nyt kaikki ovat innostuneet kysymään minulta koska tulen heidän kotiinsa. Enhän minä nyt näin äkkiseltään osaa sanoa, varsinkaan, kun en edes tiedä missä he asuvat. Aamulla muutama opiskelija kysyi minua kylään luokseen, ja noin kahta tuntia myöhemmin minulta tultiin vakavaan sävyyn kysymään, mikä ongelma minulla on kun en halua kylään heidän luokseen. Yritä siinä sitten selittää ettet voi tietäää niin tarkkaan suunnitelmiasi tai että haluaisit ensin tietää minne pitäisi tulla kylään.

Koulun loputtua olin kävelemässä pihalle, kun yksi opiskelija kysyi olenko lähdössä keskustaan. Sanoin meneväni kotiin eli keskustaan päin, jolloin hän pyysi, että odottaisin sen aikaa kun hän käy automaatilla, hän heittäisi minut sen jälkeen autollaan kotiin, kun oli itse keskustaan muutenkin menossa. Niinpä lähdin kahden luokkatoverini kanssa autolla keskustaan. Minun risteykseni kohdalla luokkakaverit kysyivät, onko ok jos he ensin käyvät keskustassa ja sitten vievät minut sen jälkeen kotiin. Vastasin, että voin kävellä keskustasta, sillä siitä minulla ei olisi kovinkaan pitkä matka kotiin, eli ei ongelmaa.

Keskustaan päästyämme kaverit pyysivät että tulisin heidän kanssaan liikkeeseen sisälle, he veisivät minut sen jälkeen kotiin. No, ei minulla nyt niin kiire ollut, joten lähdin mukaan ostamaan modeemia. Siellä vierähtikin jo tunti odotellessa, ja törmäsimme sattumalta myös kolmanteen luokkakaveriini.

Matkattuamme vähän matkaa keskustasta kohti minun kotiani, kuski kysyi kävisikö jos pysähtyisimme virvokkeelle. Sanoin, että kyllähän se käy, ei ole vieläkään kiire. Tai no, oikeammin minulla OLI kiire, mutta modeemikaupassa odottaessamme kiire meni ohitse, sillä huomasin jo myöhästyneeni.

Pysähdyimme muutamien kojujen kohdalle, ja aloimme etsiä sopivan tyhjää paikkaa. Yhtäkkiä kuski muisti jonkun ostoksensa, joten jäin toisen luokkakaverin kanssa häntä odottelemaan. Timothyn (eli tämän toisen luokkakaverin) lakiopiskelijakavereita Ruaha Collegesta sattui juuri kävelemään meidän ohitsemme, ja niinpä tutustuin kahteen lakiopiskelijaan. Jatkoimme etsimistä ja löysimme tyhjän pöydän, ja niinpä istahdimme alas ja tilasimme limsat. Kuskikaveri maksoi juomat ja keskustelimme mm. perheistä. Siinä istuessamme tien toisella puolella iltavartijat suorittivat jokailtaista – melkoisen huvittavaa – seremoniaansa, joka vetää vertoja Tukholman kuninkaanlinnan vartijanvaihtoseremonialle (ainakin naurattavuudessaan).

Pojat veivät minut kotiin asti, ja hetken kuluttua myös Kristiina ja Tuomas palasivat Kidugalan matkaltaan. Viidakkoperhe on taas koossa.

Torstai 10.4.2008

Ensimmäisenä aamulla kävin valittamassa yövartijastani. Eilen illalla noin tunti töidensä loppumisen jälkeen päivävartijani tuli ilmoittamaan, että yövartija ei tule töihin. Kysyin miksei, vastaukseksi sain vain ”yes, not coming” Päästin päivävartijan pitkän työpäivän jäljiltä kotiin ja suljin portin. Mukavaa jäädä ilman vartijaa kun olen muutenkin yksin talossa. Hieman yli tunnin työaikansa alkamisen jälkeen vartija onneksi vihdoin saapui paikalla.

Täällä oppii kyllä näyttelemään oikein hyvin. Aina jos on ongelma jonkun asian kanssa, pitää mennä kertomaan asiasta kuin se tarkoittaisi maailmanloppua. Niinpä nytkin kerroin hyvin tiukkana että odotan vartijoiden tulevan tästä lähtien ajallaan töihin, en salli moista myöhästelyä. Minut otettiin vakavasti, ja viime yön vartija sai varoituksen ja puhuttelun, ja hänen pomolleen ilmoitettiin asiasta.

Yliopistolla tietokoneluokkaan mennessäni sain kuulla, että meillä oli juuri luento. Minulla tästä luennosta kukaan ei ollut muistanut kertoa, ja kun kurssin luennoitsijalta kysyin aiheesta, hän sanoi itse kuulleensa luennosta kaksi tuntia ennen luennon alkua. Tästä lähtien kuulema moisia yllätyksiä ei tule, ja luennot pidetään silloin ja vain silloin kuin lukujärjestyksessä on ilmoitettu.

Illalla kotona tein koulutehtäviäni kaikessa rauhassa siihen asti, kun menin hakemaan iltapalaa. Matkalla keittiöön, ruokailuhuoneen pöydällä oli VALTAVA hämähäkki. Palasin olohuoneeseen pohtimaan mitä tekisin. Tulin siihen tulokseen, etten saa nukuttua mikäli tiedän tuon ruumiiltaan noin 3cm ja jalkojen kanssa noin 7-8cm pitkän ällöttävän hämähäkin liikkuvan talossa, joten menin takaisin sulkeakseni keittiön oven. Tuon seurauksena hämähäkki lähti vipeltämään ympäri pöytää ja minä menin puolijuoksua takaisin olohuoneeseen. Palasin takaisin hämähäkin luokse suihkutettavan OFFin kanssa sotasuunnitelmanani suihkuttaa tuo peto pökerryksiin ja sen jälkeen tappaa se kengällä läimäisten.

Hämähäkki ilmeisesti luki ajatukseni, sillä se piiloutui pöydällä olevan lautasen ja muovin väliin niin, etten saisi sitä kunnolla suihkutettua enkä voisi myöskään läimäyttää sitä kengällä kuoliaaksi rikkomatta lautasta.

Hetken pohdittuani hipsin pihalle ja huhuilin yövartijaa. Vartija ei (kuten oletinkin) puhunut sanaakaan englantia, ja koska en osaa swahiliksi sanoa ”tule ruokailuhuoneeseeni tappamaan hämähäkki” päädyin vain viittomaan häntä luokseni. Vartija seurasi, ja lopulta sain hänet myös uskaltautumaan taloon sisälle. Näytin hänelle hämähäkin, jolloin vartija alkoi pitkällä puukepillä tökkiä hämähäkin piilopaikkaa. Siitähän hämis säikähti ja lähti vipeltämään ympäri ruokailuhuoneen lattiaa hurjaa vauhtia. Siinä sitten katsoin aikani kun hämähäkki mennä vipeltää lattialla ja vartija juoksee valtavan kepin kanssa perässä iskien kepillä vähän väliä lattiaan yrittäen osua hämähäkkiin.

Vihdoin pienen juoksulenkin jälkeen vartija sai hämähäkin tapettua, ja minä keitin vartijalle teetä ja annoin kaksi muffinsia.

Päätin keittää vielä kunnialla selvityn hämähäkkitaiston kunniaksi itselleni kupillisen kaakaota. Vedenkeittimestä vettä kaataessani huomasin, että vedenkeittimen vettä näyttävän pallon lokerossa oli TAAS kuollut ötökkä selällään köllöttelemässä. Tuossa vaiheessa päivää en enää välittänyt, vaan tein itselleni kaakaon ja join sen ennen nukkumaanmenoani.

Keskiviikko 9.4.2008

Tänään kävin yliopistolla ehkä yhden tähänastisen elämäni mielenkiintoisimmista keskusteluista. Tällä kertaa keskustelua kävi kanssani Chilumate, ja seuraavassa jälleen keskustelun kulku pääpiirteittäin:

Chilumate: Koska tulet minun luokseni kylään?

Minä: No pitää katsoa kunhan ehdin joku päivä.

Chilumate: Mutta Säde, sinun pitää tulla katsomaan minun vaimoa ja lapsiani!

Minä: * tuijotan todella nuoren, arviolta parikymppisen, näköistä poikaa * LAPSIASI!?

Chilumate: Tottakai lapsiani, ja vaimoani.

Minä: * hämilläni * Onko sinulla lapsia!? Kuinka vanha oikein olet??

Chilumate: * purskahtaa nauruun yhtä aikaa keskusteluamme toisella korvalla kuunnelleiden luokkalaisten kanssa * Tottakai minulla on lapsia, olen jo vanha mies. Olen 25 vuotta. Montako lasta sinulla on?

Minä: Nyt lasket leikkiä? * katsellen muita luokassaolijoita ja kysyen heiltä samalla onko Chilumate oikeasti tosissaan * Minulla ei ole lapsia, ei tietenkään ole, olen niin nuori ja en kai minä olisi täällä Afrikassa vaihto-opisekelijana jos minulla olisi lapsia! Kuinka monta lasta sinulla on ja minkä ikäisiä?

Chilumate: Minulla on kolme lasta ja vanhin on 8-vuotias. Miksei sinulla ole vielä lapsia?

Minä: En ole edes naimisissa, haluan hankkia ammatin ennen kuin hankin lapsia.

Chilumate: Missä sinun sulhasesi sitten on?

Minä: Ei minulla ole sulhastakaan.

Chilumate: * hämillään * Ai, haluat siis ilmeisesti elää loppuelämäsi yksin? Miksei sinulla ole miestä?

Minä: En ole vielä löytynyt tarpeeksi hyvää miestä itselleni.

*eri puolilta luokkaa hämmästyneitä katseita *

Chilumate: Tiedätkö, minä olen juurikin etsimässä toista vaimoa itselleni, suomalainen nainen olisi hyvä. Miltä kuulostaa...?

Minä: Mitä ihmettä?! Toista vaimoa?? Mitä ensimmäinen vaimosi tykkää ajatuksesta?

Chilumate: Ei se ole hänen asiansa. Täällä Tansaniassa miehillä saa olla monta vaimoa, ja minä olen jo sen verran vanha että haluan toisen vaimon.

Minä: No mutta tuohan on epäreilua, miehellä saa olla monta vaimoa, mutta naisella ei saa olla montaa miestä!

Chilumate: Juu, onhan se epäreilua, mutta naisella saa olla vain yksi mies. Miehenä minä voin elättää kuitenkin montaa vaimoa. Mitä luulet, suostuisikohan vaikka joku kaverisi Joensuusta Tansaniaan minulle toiseksi vaimoksi, voitko kysyä heiltä?

Minä: Toki voin kysyä, mutta en usko että kukaan haluaa. Meillä Suomessa jokaisella naisella on vain yksi mies ja jokaisella miehellä vain yksi vaimo.

Chilumate: No mutta kysy kuitenkin. Toisen vaimon asema on siitä hyvä, että ei tarvitse synnyttää minulle kuin kaksi lasta, kun ensimmäinen vaimoni synnyttää enemmän. Ilmoita jos joku haluaa muuttaa Tansaniaan minulle toiseksi vaimoksi. Vain kaksi lasta!

Tiistai 8.4.2008

Yliopistolla kävin mielenkiintoisen keskustelun erään opiskelijanuorukaisen kanssa. Minä kompuroin viime viikolla kadulla, ja siitä johtuen toinen kyynärpääni on edelleen laastaroituna. Niinpä nyt lyhythihaista paitaa käyttäessäni tuo laastari on näkyvillä, ja siitä tulee pole sanaa (eli pahoitteluja) jatkuvasti. Suupaltin luokkatoverini kanssa käyty keskustelu meni suurin piirtein näin:

Fadhili: Oletko yrittänyt kiipeillä puissa kun olet loukannut kätesi?

Minä: * nauraen * En toki, tuo on jo vanha jälki.

Fadhili: Oletko yrittänyt kiivetä puusta hedelmiä?

Minä: En, en minä harrasta puissa kiipeilyä.

Fadhili: Oletko yrittänyt matkia apinaa ja kiipeillä puissa?

Minä: * naurahtaen * En ole.

Fadhili: Tiedätkö mikä on apina? ”Monkey, do you know what that is?”

Minä: * hämilläni * Tiedän kyllä, tottakai tiedän mikä on apina.

Fadhili: Apina on se eläin, millä nimellä te kutsutte meitä mustia. * kaverillinen töytäisy olkapäähän ja naurunremakka päälle *

Minä: * suu auki sanattomana tuijottaen * ”Ehhh, ha ha!” * väkinäistä nauruntynkää *

Maanantai 7.4.2008

Tänään oli kansallinen pyhäpäivä, joten meillä ei ollut koulua. Kävimme keskustassa ostoksilla ja syömässä, ja vietimme loppupäivän kotona rentoutuen.

p.s. Kotonamme netti ei ole toiminut viime perjantain jalkeen, joten en ole paassyt paivittamaan blogiani hetkeen. Nyt lisaan nama tekstit yliopiston koneelta, mutta kuvia en ehdi netin hitauden vuoksi taalta lisata. Kuvia lisaan teksteihin taas kun oma nettiyhteytemme on kunnossa. (Kavin tanaan informoimassa yhtiota asiasta ja aikoivat tanaan tulla katsomaan tilannetta. Ei tosin kannata odottaa liikoja, taalla tanaan voi tarkoittaa mita tahansa seuraavan viiden minuutin ja viiden viikon valilta.)

Yhteenvetoa ja ajatuksia

Olen ollut matkalla nyt viisi viikkoa. Aika on mennyt hurjaa vauhtia! Olen viihtynyt hyvin ja tämä reissu on ollut uskomattomalla tavalla kaikkea sitä mitä osasi odottaa mutta myös kaikkea mitä ei ikinä osannut edes kuvitella.

Nyt on pakko kommentoida ihonväriä. Täällä Iringassa on aika paljon valkoisia, ja alkuun tuijotin ihmeissäni kaikkia valkoisia. Jossakin vaiheessa se meni ohitse, enkä kiinnittänyt valkoisiin yhtään sen enempää huomiota kuin paikallisinkaan. Nyt viime aikoina taas – tutustuttuani joihinkin valkoisiin – olen tullut uteliaaksi muiden täällä asuvien valkoisten taustoista. On kyllä rohkea valinta ihmisiltä muuttaa asumaan tänne vuosikausiksi. Toisaalta tänne kyllä kotiutuu yllättävän nopeasti, ja kyllä täällä voi elää ihan yhtä hyvää, vaikkakin erilaista, elämää kuin Suomessa tai missä tahansa Euroopan maassa.

Alkuun tuo mzungu-sanan käyttö ärsytti, sillä silloin vielä ajattelin sen ilman muuta olevan paha sana. Sitten huomasin, että eivät ihmiset (ja siis lähinnä lapset) sitä useinkaan millään pahalla huuda, he ovat ainoastaan uteliaita. Nyt kun tunnen Iringan jo kodikseni, tuo mzunguttelu jota saa kuulla jatkuvasti, on taas hieman alkanut ärsyttämään. Jos olisin valinnut vaihtokohteekseni vaikkapa Saksan, Englannin tai USA:n, ei kukaan minua tunnistaisi ulkomaalaiseksi ennen kuin puheestani. Täällä kuka tahansa minut näkevä tietää heti minun olevan muualta tullut, ja kohtelu on sen mukaista.

Suurin osa ihmisistä on kyllä hyvin ystävällisiä. Tänäänkin ollessamme ravintolassa syömässä, eräs pieni poika tuli ravintolaan kiertämään pöytiä myydäkseen jotakin. Viereisessä pöydässä oli rikkaan oloisia arviolta keski-ikäisiä paikallisia, ja heistä yksi antoi pojalle 500 Tsh jotta tämä lähtisi pois. Seuraavaksi poika katseli meidän pöytäämme, mietti hetken ja lähti kohti Kristiinaa. Tässä vaiheessa viereisestä pöydästä yksi näistä rikkaan oloisista paikallisista pysäytti pojan, ja sanoi hänelle jotakin, jolloin poika kääntyi ja lähti pois ravintolasta. Mies katsoi minua ja hymyili, jolloin kiitin häntä. Kyllä paikalliset, varsinkin hieman parempiosaiset, selvästi haluavat, että me viihdymme täällä.

Kun maaliskuun alussa saavuimme Iringaan, meille oli valtavan iso apu Ollista. Silloin ajattelin, että Olli on asunut täällä jo pitkään, ja että hän tietää kaikki paikkallisesta ruoasta ja osaa kieltä. Nyt kun Olli oli lähdössä tajusin, että Olli (vietettyään kolme viikkoa Kilimanjarolla) oli asunut Iringassa meidän saapuessamme yhtä pitkään kuin me olemme täällä asuneet nyt. Eli todella vähän hän on asioista tiennyt siinä vaiheessa.

Kuten sanoin, Ollin täällä olo helpotti huomattavasti muuttoamme ja varmasti nopeutti sopeutumistamme maahan. Koska meitä tähän asti asui täällä neljä ihmistä, ja makuuhuoneita on vain kolme, minä ja Kristiina olemme jakaneet makuuhuoneen. Tämä yhteiselokin on kokemus sinänsä (Olliahan en ollut tavannut kertaakaan ennen tänne tuloani, Tuomaksen ja Kristiinan tapasin muutaman kerran lähdön tiimoilta jo Joensuussa). Kristiinan kanssa meillä on ollut hyvin antoisia keskusteluja iltaisin, saa nähdä kuinka sitä loppuajan selviää ilman niitä.

Meillä kaikilla on ollut totuttelemista paikallisiin ruokiin, ja vatsamme ovat kipeinä edelleen aika usein. Öljyä mama käyttää ruokiimme ihan valtavasti, tällä hetkellä sitä kuluu noin litra viikossa. Minusta tuntuu, että jo nyt housujeni vyötärö kiristää hieman enemmän kuin tänne tullessani.

Toisten tapoihin totutteleminen on minulle ollut aika haastavaa, ja saankin yhä edelleen muistuttaa usein itselleni, että minun on vain hyväksyttävä toisten erilaiset tavat, enkä saa yrittää muuttaa niitä. Kasvattava kokemus tämä tulee olemaan jo tältäkin osin.

Seuraavan viikonhan vietän yksin, sillä Tuomas ja Kristiina lähtevät Kidugalaan. Minä en äkillisestä matkaanlähtöpäivän muutoksesta johtuen voi matkalle lähteä, mutta otan tämän ison omakotitalon asuttamisen yksin seikkailun kannalta. Oikeastaan ainoa minua mietityttävä asia on talossamme asustavat liskot, jotka yhä edelleen säikäyttävät minut joka kerta todella pahasti.

Tähän blogiin liittyen: suunnittelin viikko sitten lopettavani tänne joka päivästä kirjoittamisen, sillä elämäni on kuitenkin suurelta osin jo rutinoitunut. Kuitenkin monien ihmisten toivomuksena oli, että jatkaisin mahdollisimman usein kirjoittamista, ja niinpä pyrin nyt edelleen päivittäin jotakin kertomaan. En kuitenkaan enää aio kertoa joka päivä koko päivän tapahtumia, vaan kerron vain jostakin ehkä yksittäisestä tapahtumasta. Kuitenkin päivinä, jolloin tapahtuu paljon (kuten eilen), tekstiä kertyy varmasti edelliseen malliin. Otan ilomielin vastaan toivomuksia ja ehdotuksia miten parantaa tätä blogia, sillä en osaa ajatella mitä haluaisitte minun teille kertovan. Esimerkiksi kertoisinko enimmäkseen vain tuntemuksistani (kuten Kristiina) tai jalostaisinko juttuni hauskoiksi tarinoiksi kuten Tuomas. Kenties tämä melko neutraali pelkästään tapahtumista kertominen on tylsää ja pitkästyttävää luettavaa? Kertokaa toki myös mielipiteenne tänne lisäämistäni kuvista? Pitäisikö niitä jatkossa laittaa mukaan tai toivoisitteko eri tyylisiä kuvia?

Sunnuntai 6.3.2008

Aamulla klo 7:00 heräsimme, ja 7.45 taksi kävi hakemassa Ollin. Kyllä varmasti tulee ikävä Ollia, mutta onneksi meillä on suunnitelmissa tavata Ilosaarirokissa heinäkuussa.

Yhdeksältä lähdimme kohti sitä kirkkoa, jossa minun tulisi toimia kanttorina. Täytyy sanoa, että en ole täällä nähnyt niin paljoa valkoisia kerralla. Kirkko oli tosiaan englanninkielinen, ja käytännössä tämä tarkoitti sitä, että sitä kuuntelemassa olivat suomalaiset, tanskalaiset ja britit. Vaan kyllä oli mukavaa kerrankin ymmärtää mitä kirkossa puhuttiin, ja pystyä laulamaan mukana. Tanskalaispastorin pitämä saarna rakkaudestakin oli mielenkiintoinen, ja sitä olisi voinut kuunnella pidempäänkin.

Täällä olevilla lähetystyöntekijöillä tuntuu olevan poikkeuksellisen paljon lapsia, sillä monilla on 4-5 pientä lasta, eli lisäähän voi olla vielä tulossa. Melko erilaisen lapsuuden kyllä kokevat nuo lapset, ja erityisesti uskoisin, että nuoret teini-ikäiset elävät todella erilaista elämää verrattuna eurooppalaisiin ikätovereihinsa.

Lauantai 5.4.2008

Aamulla heräsimme hyvissä ajoin, ja lähdimme jo ennen yhdeksää kävelemään kohti Gangilongaa, Hehe-päällikkö Mkwawan (koko nimeltään Mkwavinyika Munyigumba Mwamuyinga, hänen pääkallonsa löytyy Kalengan kylästä, läheltä Iringaa) mietiskelykiveä. Noin tunnin päästä saavutimmekin kiven huipun, ja istuskelimme ja ihmettelimme siellä maailmaa puolisen tuntia.



Siitä jatkoimme matkaa lähellä asuvan suomalaispariskunnan luokse, jossa söimme herkullisen lounaan ja saimme hyviä vinkkejä mm. malariakokeista ja malarian ensioireista sekä hoidosta.



Seuraavaksi suuntasimme keskustaan, jossa Olli vielä teki viimeisiä tuliaisostoksia, ja Tuomaksen ja Kristiinan lähdettyä jo edeltä kotiin, kävimme vielä Ollin kanssa Hastyssa. Kotiin mennessämme poikkesimme pikaisesti patsaskaupassa, jossa olin onnistunut hieman suututtamaan myyjän edellisellä vierailullani.





En muista kerroinko siitä jo aiemmin, mutta tilannehan meni niin, että löysimme uuden patsaskaupan hieman keskustan ulkopuolelta, ja minä, Kristiina ja Tuomas kävimme siellä. Kysyin yhden patsaan, jota Olli oli toisaalta katsellut, hintaa. Hinnaksi hän sanoi 80 000 Tsh. Minä purskahdin kunnon nauruun, sillä hänen pyytämänsä hinta on järkyttävän suuri summa. Myyjä meni hieman hämilleen, ja minä kysyin epäuskoisena oliko hän tosissaan. Täysin vakavalla naamalla mies sanoi olevansa tosissaan, ja kertoi hänen olevan uusi alalla ja muiden huijanneen häntä hinnoissa, jolloin hän oli siis ostanut patsaat valtavan korkeaan hintaan. Niinpä niin, uskokoon ken tahtoo. Minun ilmeinen huvittuneisuuteni tilanteesta ei pidemmän päälle ollut myyjän mielestä kovin hauskaa, joten hän ilmoitti epäilevänsä minun pilailevan hänen kustannuksellaan.

Koska mies siis oli kuitenkin loistotyyppi, menin Ollin kanssa käymään tuossa samaisessa liikkeessä. Mies muisti minut ja kun kerroin olevani opiskelija Tumainilla, mies sanoi laskevansa ilman muuta hintoja. Yhden 70 000 Tsh maksaneen patsaan hinta tipahti heti 50 000 Tsh:iin. Sitten myyjä kysyi mistä olemme kotoisin, ja kun kerroin meidän olevan Suomesta, hän kertoi pitävänsä Suomesta ja laskevansa kyllä hintoja lisää. Lisäksi jos ostaisin useampia tuotteita, saisin kyllä paljousalennusta. Sellainen oli siis yksi harvoista kiinteiden hintojen paikoista Iringassa.

Kotona ehdimme olla vajaan tunnin, kun eräs suomalaisperhe jo tööttäsi porttimme takana ja tällä kertaa lähdimme noin 20 kilometrin päähän Iringasta eräälle ranchille, jossa Iringassa asuvat mzungut kokoontuvat joka lauantai. Ranchilla oli ohjelmassa vapaata seurustelua, lentopallon ja sulkapallon pelaamista. Yksi lapsista kävi kierrättämässä meitä ranchilla, ja täytyy sanoa, että paikka oli todella kaunista seutua. Kävipä niinkin, että suomalainen, jonka pianoa olen käynyt pimputtelemassa, ilmoitti minut kanttoriksi englanninkielisiin jumalanpalveluksiin. Paikalla oli muutaman kymmentä valkoista (lähinnä englantilaisia ja tanskalaisia lähetystyöntekijöitä), ja osan heistä tiesimmekin jo ulkonäöltä aiempien viikkojen kirkkokäynneiltä.



Ranchilta menimme vielä meidän sinne vieneen suomalaisperheen kotiin ilalliselle, ja heillä(kin) oli kyllä mahtavat tarjoilut. Perheen äiti sanoi, että nyt oli hieman vaatimattomat tarjoilut, koska heidän kodinhoitajansa oli malariassa, mutta tarjoilu oli kyllä kaikkea muuta kuin vaatimatonta. Iltapalaksi saimme muun muassa sienipiirasta, kasvispiirasta, itse tehtyä ruisleipää ja juustoa sekä tomaatti-mozzarella -salaattia! Illalla vielä herkuttelimme kotona Ollin läksiäisten merkeissä.

Perjantai 4.4.2008

Dallalla kouluun mennessäni satuin pääsemään oikein ystävällisen dallan kyytiin. Dallan olisi ilmeisesti kuulunut kääntyä jo noin kilometri ennen yliopiston risteytä takaisin Iringaan päin, mutta kun sanoin että olen menossa Tumainille, he veivät minut ystävällisesti (ilman että edes pyysivät lisämaksua!) oikeaan risteykseen asti ja neuvoivat kaikki kolme miestä yhteen ääneen (tosin swahiliksi, kylläkin elekieltä paljon käyttäen) miten siitä risteyksestä pääsee yliopistolle. Kiitin heitä kauniisti ja vakuuttelin että osaan kävellä yliopistolle (pelkästään suoraa tietä seuraamalla pääsee suoraan yliopiston portille, joten tehtävä ei ollut kovin haastava kuukauden täällä asuneelle).

Ollilla oli tänään viimeinen työpäivä. Hän tuli vielä viimeiselle luennolle esittääkseen pienen havainnollistavan näytelmän kurssin aiheeseen liittyen. Koko luokka repesi aina nauramaan kun kaksi mzungua esittäessään näytelmää sanoivat välillä jonkin sanan swahiliksi.

Minulla oli ensimmäinen testi täällä tänään. Testi oli suhteellisen helppo, mutta täytyy tunnustaa etten ollut oikein lukenut siihen, sillä aika kuluu täällä niin moneen muuhunkin asiaan. Toivottavasti testi meni hyvin.


Tässä vihdoin jonkinlainen kuva daladalasta. Hieno poseeraus...

Illalla menimme yliopistolle paljon puhutttuun gospel-konserttiin. Niinhän siinä sitten kävi, että kun pimeässä istuimme me ja satoja muita opiskelijoita, niin (näin epäilen) juontaja näki yleisessä satoja silmäpareja sekä kolmet kasvot. Tästä syystä olimme koko konsertin ajan hyvin paljon esillä, ja pääsipä Tuomas tanssimaankin lavalle.

Takaisin tulimme luotettavan taksikuskimme herra Qwain ystävän taksikyydillä, ja muutama kilometri yliopistolta ajettuamme auto hajosi. Niinpä istuimme keskellä perjantain ja lauantain välistä yötä jonkun pikkukylän liepeillä taksissa odottaen että taksikuskimme saisi joltakin ohikulkijalta apua. Kyllähän me loppujen lopuksi kotiin pääsimme yhtenä kappaleena, mutta ei tuo ihan mukavimpia hetkiä reissussa ollut.


Tuomas karkaa kesken tanssiesityksensä lavalta muiden jammaillessa edelleen. Voitte uskoa että tämä aiheutti suurta hilpeyttä niin meissä kuin paikallisissakin.

Torstai 3.4.2008

Vaikka minulla ei ollut tänään luentoja ollenkaan, olin lupautunut Heavenlightin kanssa tekemään projektiamme. Illalla Tuomas ja Olli epäilivät, etten pystyisi heräämään aikaisin (satun nyt vain omaamaan hyvät unenlahjat, ja monesti jatkan uniani auringonnousun jälkeen, toisin kuin muut), joten sovimme lähtevämme klo 7:00 yliopistolle aamuhartauteen. Klo 6:00 olin ylhäällä ja poikien heräillessä olin jo tekemässä aamupalaa.

Iltapäivällä menimme Tuomaksen kanssa yhtä matkaa pois yliopistolta, ja tuolloin huomioni kiinnitti näky tien varrella. Dalla kulkee siis todella huonokuntoista tietä läpi pienten kylien. Eräässä kylässä oli tien varrella puukäistyöverstas, jossa tehdään siis puusta sänkyjä, kaappeja, lipastoja ja pöytiä. Siinä kaikkien keskeneräisten ja jo valmiiden sänkyjen keskellä yksi mies teki hauta-arkkua. Tuo näky pysäytti minut kyllä miettimään tätä maata. Täällä kuolema on koko ajan läsnä, osana arkipäivää. Vähän väliä joku opiskelija kertoo joutuvansa olemaan pois luennoilta läheisen hautajaisten takia.

Täällä hautajaisiin liittyy paljon erilaisia asioita. Kun joku läheinen kuolee, hautajaisiin on mentävä. Kun naapuri kuolee, hautajaisiin on mentävä. Isovanhempien hautajaiset ovat kaikista tärkeimmät, niistä ei saa olla pois mistään syystä. Myös naapureiden ja tuttujen naapureiden hautajaisiin on mentävä. Täällä nimittäin ajatellaan, että mikäli joku ei saavu hautajaisiin, niin hän on jollakin tavalla aiheuttanut kyseisen kuoleman. Tästä syystä esimerkiksi yliopiston kirjaston koko henkilökunta on joutunut joskus menemään hautajaisiin, kun jonkun työntekijän naapuri on kuollut. Ja täällä tosiaan jo sukulaisia on huomattavasti paljon enemmän kuin Suomessa yleensä, eli hautajaisia kyllä riittää.

Illalla menimme Tuomaksen ja Kristiinan kanssa anglikaanikirkon ylläpitämän Neema Craftsin tehdaskierrokselle, jossa siis näimme paikalliset fyysisesti vammautuneet töissä. Neema Craftsia pidetään kenties parhaiten onnistuneena avustusprojektina täällä, sillä sen avulla aiemmin hyljeksityt, suvun häpeäpilkut, vammautuneet ihmiset ovat nousseet sukunsa parhaiten tienaaviksi ja arvostetuiksi henkilöiksi.

Keskiviikko 2.4.2008

Tänään oli vuorossa parityöskentely Heavenlightin kanssa. Tämä parityö on ohjelmointikurssille, ja meidän aiheenamme oli tehdä ohjelma, joka toimii kuten saksalaisten 2. maailmansodassa käyttämä salakirjoituslaite Enigma. Jälleen kuvittelin, että kun olimme kerran sopineet aloittavamme vaatimusmäärittelyn tekemisen klo 11:00, saisimme sen muutamassa tunnissa tehtyä. Mutta voi kuinka väärässä ihminen voikaan olla. Avasin Wordin ja aloimme kirjoittaa vaatimusanalyysiä. Heti ensimmäisen lauseen kohdalla minulle selvisi, että parillani ei ollut minkäänlaista käsitystä mikä Enigma edes on. Niinpä käytimme kaksi tuntia siihen, että kerroin hänelle aiheesta sen minkä itse olin edellisenä iltana ja tänä aamuna lukenut ja etsimme netistä aiheesta lisätietoa.


Yliopiston päärakennus

Kun Denis (, joka siis on luokan ainoa suoraan koulun penkiltä yliopistoon tullut, ja oikea ihmelapsi, todella älykäs ja hyvä opiskelija) näytti meille omaa aihettaan, joka oli laskutehtävien harjoitusohjelma, päätimme Heavenlightin kanssa vaihtaa aihetta. En halua käyttää koko loppuaikaani täällä koulutyön parissa, ja minulle nyt jotakuinkin on selvää, että suurelta osin joudun olemaan päävastuussa projektissamme. Niinpä keksin meille uuden aiheen, joka on molempien mielestä todella mukava ja ainakin minulle myös oikeasti hyödyllinen: teemme englanti-swahili -opiskeluohjelman. Sitä tehdessäni ja sen avulla opin toivottavasti lisää swahilia.

Tiistai 1.4.2008

Minulla ja Denisillä oli tapaaminen iltapäivällä parityömme tiimoilta. Minä käytin eilisen illan ja tämän aamun aiheeseen tutustumisen, jotta saisimme esitelmän nopeasti tehtyä. No, niinhän sitten kävi, ettei me saatukaan työtä ihan heti tehtyä. Kävi nimittäin ilmi, ettei Denis ollut vielä aloittanutkaan aiheeseen tutustumista. Niinpä käytimme koko tuon ajan - jossa siis kuvittelin meidän tekevän esitelmän – aiheeseen tutustumiseen.

Koulusta lähdin erään suomalaispariskunnan kanssa samalla taksikyydillä, tutun herra Qwain kyydissä. Herra Qwai kysyi heti, mitä herra Thomasille kuuluu, ja missä herra Thomas on. Täällä tuohon on joutunut tottumaan, että kukaan ei koskaan minun kuulumisiani tai Kristiinan kuulumisia, tai kun paikallinen esittelee meidät kaikki kolme jollekin, niin monesti minua ja Kristiinaa ei esitellä, vaan pelkästään miehespuolisen esitteleminen on tarpeellista. On tuossa toki hyvätkin puolensa, sillä se tarkoittaa myös sitä, että (jos liikumme porukalla) vain Tuomakselle tullaan juttelemaan ja naisena saa kävellä melko rauhassa. Ilmeisesti meidän katsotaan tuolloin olevan Tuomaksen omaisuutta, jolloin toiset miehet kunnioittavat sitä eivätkä ota meihin kontaktia.


Naapurimme banaanipuut ovat hieman isompia kuin meidän.

Maanantai 31.3.2008

Koulupäivän jälkeen Tuomas soitti minulle, ja sanoi ensimmäisenä ”Säde, nyt mie taisin mokata”. Kävin jo mielessäni läpi mitä kaikkea kamalaa Tuomas olisikaan saattanut tehdä, kunnes hän tarkensi mitä olikaan mokannut. Tarina meni suurinpiirtein näin:

Tuomas oli yliopiston kirjastossa lukemassa kirjoja, kun miespuolinen, noin 25-vuotias opiskelija tuli juttelemaan hänelle. Mies kysyi, sattuiko Tuomas tuntemaan tietojenkäsittelytieteellä opiskelevaa pitkää vaaleaa naista, ja Tuomashan heti vastasi, että kyllä hän tuntee, että samaa porukkaa ollaan. Mies kertoi, että hänellä on ongelma tietokoneensa kanssa, ja kysyi minun numeroani, jolloin Tuomas sen ystävällisesti hänelle antoi. Keskustelu jatkui, ja jossakin vaiheessa Tuomas tajusi kysyä mieheltä, mitä kautta tämä minut tunsi. Silloin mies kertoi, ettei suinkaan tuntenut minua, vaan oli vain kerran nähnyt minut. Siinä vaiheessa Tuomas tajusi tehneensä ison mokan ja soitti minulle.


Näin tässä maassa hoidetaan nurmikon leikkaaminen.

Alkuillasta sainkin puhelimeeni tekstiviestin, jossa Patrick kertoi olevansa mr Thomasin ystävä. Hän kertoi myös, että hänellä ”on kanssani jotakin jaettavaa” ja hän kysyi, olenko vapaa. Viesti lähinnä huvitti minua, ja kysyinkin häneltä, mitäköhän jaettavaa hänellä on, ja ehdotin että hän kertoisi asiansa joskus yliopistolla. Seuraavakin viesti yllätti minut täysin, sillä ovelasti Patrick käänsi seuraavassa tekstiviestissään koko jutun niin, että hän kertoi ilmoittavansa minulle, kun hänelle sopii tapaaminen kanssani. Voi olla Patrick varma, että ehdottaessaan tuota hänelle sopivaa tapaamisaikaa, minulla ei ole aikaa häntä tavata.

Mamalla oli tänään todella huono päivä. Ensin minä ja Kristiina saimme todella vihaisia katseita käytyämme keskustassa ja tuodessamme seuraavan päivän ruokaostokset tullessamme. Täällä kodinhoitajat ovat todella ylpeä ammattiryhmä, eikä heidän töihinsä sovi puuttua. Näin ollen mekään emme olisi hänen mukaansa saaneet käydä ostoksilla, sillä se kuuluu hänen työhönsä. Ajattelimme kuitenkin, että ostamamme 25 kg:n jauhosäkki on helpompi tuoda taksin takakontissa kuin pään päällä kantaen. Tästä järkyttävästä loukkauksesta selvittyään mamaa kohtasi toinenkin vastoinkäyminen, kun yritimme (tosin tietämättömyyttämme) huijata häntä palkkakuitissa. Onneksi mama oli tiukkana ja vaati meiltä 10 000 Tsh enemmän kuin mitä alkuperäisessä palkkakuitissa luki.

Illalla vielä suomalaisnainen, jolle olimme tehneet permanentin, tuli kävi luonamme miehensä kanssa kylässä, ja keskustelimme seuraavan viikon matkastamme heidän kotikulmilleen. Saimme paljon hyviä vinkkejä mitä kannatttaa ottaa mukaan (tuo paikka on siis todella syrjässä), ja luvattiinpa meille saunailtakin.

Sunnuntai 30.3.2008

Aamulla menimme helluntaiseurakunnan kirkkoon, joka oli hyvin suurelta osin valkoisten valloittama. Brittejä ja jenkkejä tuntui tipahtelevan paikalle vähän väliä. Eräs noin 60-vuotias harmaapäinen jenkki Nancy tulikin iloisesti tervehtimään meitä, ja kertoi olevansa paikalla puhuakseen lempiaiheestaan: seksistä. Hän kertoi myös puhuvansa aiheesta enemmän iltapäivällä Ruaha Collegella järjestetyssä tilaisuudessa, jonne hän toivotti meidätkin lämpimästi tervetulleeksi.



Minua Nancyn ajatukset kyseisestä aiheesta ei kiinnostanut, mutta Tuomas ja Kristiina jäivät suoraan kirkonmenoista kaupungille kuuntelemaan mitä mummelilla oli sanottavaa.