Koulussa jostakin syystä nyt kaikki ovat innostuneet kysymään minulta koska tulen heidän kotiinsa. Enhän minä nyt näin äkkiseltään osaa sanoa, varsinkaan, kun en edes tiedä missä he asuvat. Aamulla muutama opiskelija kysyi minua kylään luokseen, ja noin kahta tuntia myöhemmin minulta tultiin vakavaan sävyyn kysymään, mikä ongelma minulla on kun en halua kylään heidän luokseen. Yritä siinä sitten selittää ettet voi tietäää niin tarkkaan suunnitelmiasi tai että haluaisit ensin tietää minne pitäisi tulla kylään.
Koulun loputtua olin kävelemässä pihalle, kun yksi opiskelija kysyi olenko lähdössä keskustaan. Sanoin meneväni kotiin eli keskustaan päin, jolloin hän pyysi, että odottaisin sen aikaa kun hän käy automaatilla, hän heittäisi minut sen jälkeen autollaan kotiin, kun oli itse keskustaan muutenkin menossa. Niinpä lähdin kahden luokkatoverini kanssa autolla keskustaan. Minun risteykseni kohdalla luokkakaverit kysyivät, onko ok jos he ensin käyvät keskustassa ja sitten vievät minut sen jälkeen kotiin. Vastasin, että voin kävellä keskustasta, sillä siitä minulla ei olisi kovinkaan pitkä matka kotiin, eli ei ongelmaa.
Keskustaan päästyämme kaverit pyysivät että tulisin heidän kanssaan liikkeeseen sisälle, he veisivät minut sen jälkeen kotiin. No, ei minulla nyt niin kiire ollut, joten lähdin mukaan ostamaan modeemia. Siellä vierähtikin jo tunti odotellessa, ja törmäsimme sattumalta myös kolmanteen luokkakaveriini.
Matkattuamme vähän matkaa keskustasta kohti minun kotiani, kuski kysyi kävisikö jos pysähtyisimme virvokkeelle. Sanoin, että kyllähän se käy, ei ole vieläkään kiire. Tai no, oikeammin minulla OLI kiire, mutta modeemikaupassa odottaessamme kiire meni ohitse, sillä huomasin jo myöhästyneeni.
Pysähdyimme muutamien kojujen kohdalle, ja aloimme etsiä sopivan tyhjää paikkaa. Yhtäkkiä kuski muisti jonkun ostoksensa, joten jäin toisen luokkakaverin kanssa häntä odottelemaan. Timothyn (eli tämän toisen luokkakaverin) lakiopiskelijakavereita Ruaha Collegesta sattui juuri kävelemään meidän ohitsemme, ja niinpä tutustuin kahteen lakiopiskelijaan. Jatkoimme etsimistä ja löysimme tyhjän pöydän, ja niinpä istahdimme alas ja tilasimme limsat. Kuskikaveri maksoi juomat ja keskustelimme mm. perheistä. Siinä istuessamme tien toisella puolella iltavartijat suorittivat jokailtaista – melkoisen huvittavaa – seremoniaansa, joka vetää vertoja Tukholman kuninkaanlinnan vartijanvaihtoseremonialle (ainakin naurattavuudessaan).
Pojat veivät minut kotiin asti, ja hetken kuluttua myös Kristiina ja Tuomas palasivat Kidugalan matkaltaan. Viidakkoperhe on taas koossa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti