Kuvia

Neema Craftsin joulukonsertin selkesti raikuvimmat aplodit saanut pieni viulistityttö.


Joulukonsertissa esiintyi myös paikallinen Andrew, jonka muistan nähneeni viime vuonna ympäripäissään haastamassa riitaa poliittisilla keskusteluillaan paikallisessa baarissa. Tällä kertaa hän lauloi kauniin balladin, joten ehkä hän ei olekaan niin paha ihminen kuin luulin.


Suloinen luokkakaverini silmäterä Sara, joka viime reissullani oli vielä luokkakaverini mahassa.














Pricillan ja Saran kodin ulkopuolella oli oleskelualue, jonka isoon kiveen oli maalattu hienoja kuvia.


Voi kun olisi noin paljon rahaa (jotakin muuta valuuttaa)...



Näin täällä leikataan liha, kirveen kanssa. Voitte vain kuvitella millaista jälkeä se tekee, ja onko lihassa paljon luunsirpaleita.


Tältä näyttää keittiö. Liha roikkuu koukussa ties miten pitkään ja ulkona on helle. Missään ei ole ikkunoita, eli kärpäset ja muut pääsevät rauhassa pörräämään lihan ympärillä. Nam!


Yhden päivän ostokset: vasemmalla huivi, keskellä mekkokangas, oikealla kanga, tansanialaisnaiset kietovat kangan päälleen sellaisenaan, saa nähdä mitä itse keksin sille tehdä.



Josephatin kanssa syömässä.

Tiistai 22.12.2009

Menin yliopistolle 3,5kg:n paperinipun kanssa, sillä ajattelin lähettää kyseiset paperit Suomeen. Paperinippu oli sen verran painava ja tilaavievä, että ajattelin olevan helpompaa lähettää se suoraan Joensuuhun kuin että raahaan sitä mukanani ympäri maailmaa. Yliopiston posti oli kuitenkin kiinni, joten kävin mandazilla (munkki) ja teellä. Kello kymmenen on teetauko, jolloin saa teetä ilmaiseksi ja sen kanssa voi ostaa munkin tai keitetyn kanamunan. Munkki maksaa 0,12e, keitetty kanamuna 0,18e. Pidin viimeisen oppitunnin ja lähdin Iringan keskustan postiin.

Postissa vierähti reilu tunti kaiken maailman sähläysten kanssa, mutta loppujen lopuksi sain paperit postin kuljetettavaksi. Tästä lystistä jouduin maksamaan melkein 20 euroa. Jouduin ostamaan teippirullan ja ruskeaa paperia, jotta kirjekuori saatiin tukevasti kiinni. Vaihtorahoja sain odotella puolisen tuntia, ja postin johtajakin tuli paikalle ihmettelemään pakettiani. He eivät ikinä ennen olleet lähettäneet paperipakettia. Hinnastossa oli siis erikseen sellainen, hieman muita halvempi, vaihtoehto, jossa paketin sisältönä oli tulostettuja papereita. Muistaakseni viisi henkilöä tuli ihmettelemään tuota pakettia. Hieman kyllä epäilen näenkö kovalla vaivalla hankkimiani kyselypapereita enää koskaan. Lähtiessäni tiskin takana ollut rouva huusi minut vielä takaisin ovelta, ja kysyin, olinko unohtanut jotakin. Siitä ei kuitenkaan ollut kyse, vaan hän halusi esitellä minut pojalleen. Niinpä vaihdoin kohteliaasti muutaman sanan tuskin 18-vuotiaan pojan kanssa, ja pojan äiti vaikutti tyytyväiseltä.

Olin sopinut tapaavani illalla Geraldin, joka oli jo pitkään luvannut järjestää matkan Ruahan luonnonpuistoon. Jostakin syystä olen huomannut, etten enää luota kun täkäläinen sanoo hoitavansa aivan varmasti jonkun asian, joten en oikeastaan ikinä uskonut Ruahaan pääseväni. Illalla seitsemän aikaan Gerald soitti, kertoi jutelleensa auton omistajan ja muiden matkaan lähtijöiden kanssa ja kysyi, voisiko tulla tapaamaan minua huomisen reissun tiimoilta myöhemmin. Kysyin mihin aikaan hän oli tulossa, ja hän sanoi tulevansa ennen kahdeksaa. Minun pitäisi kuulema päästä ajoissa nukkumaan, jotta pääsisimme seuraavana päivänä heti kuudelta lähtemään kohti Ruahaa. Olin aidosti hämilläni, kun vaikutti siltä, että seuraavan päivän reissu kuitenkin toteutuisi.

Kun Gerald tuli veljensä kanssa portille, hän pyysi, että lähtisimme keskustelemaan Mama Siyowelwaan. Kuljettuamme ehkä 20 metriä, Gerald kertoi yrittäneensä kaikkensa, mutta niin siinä vain kävi, että muut olivat liian kiireisiä näin joulun alla. Hän korosti vielä, että hän olisi kyllä ollut valmis lähtemään, mutta muut eivät.

Mama Siyowelwassa Gerald kertoi voivansa lähteä minun kanssani taas kaupungille ostoksille mikäli minulla ei olisi suunnitelmia seuraavaksi päiväksi.Totesin, että hän oli juuri kertonut minun suunnitelmieni peruuntuneen.

Veljekset joivat olutta ja minä Fantaa. Annoin heidän maksaa juomat enkä tehnyt elettäkään tarjotakseni heille rahaa Fantastani. Veljesten keskustelu oli erikoista seurattavaa. He ovat siis puoliksi tansanialaisia, puoliksi mosambikilaisia. Gerald puhuu hyvää swahilia, kohtuullista englantia ja vähän mosambikilaista heimokieltä. Veli taas puhuu hyvää englantia, kohtuullisesti mosambikilaista heimokieltä ja vähän swahilia. Niinpä heidän keskenäinen keskustelunsa on sekoitus noita kaikkia kolmea kieltä, sillä heillä ei ole oikeastaan mitään yhteistä kieltä.

Gerald olisi halunnut tilata ruokaa, mutta pyysin heitä saattamaan minut asunnolleni ennen ruoan tilaamista, sillä en jaksaisi odottaa 1,5 tuntia ruoan valmistumista. Niinpä hän päätti, että pelataan biljardia. Sanoin, etä biljardipöytä on siinä paikassa niin huonossa kunnossa, ettei sillä voi pelata. Menimme katsomaan biljardipöytää (, joka oli täynnä roskia ja kangas oli revennyt useammastakin kohtaan). Veljekset totesivat pöydän olevan ian normaalia tansanialaista tasoa. He pyysivät työntekijää tuomaan mailat ja pallot, mutta työntekijä kertoi kaikkien pallojen olevan varastettu. Geraldin veli naurahti ja toivotti tervetulleeksi Tansaniaan.

Maanantai 21.12.2009

Aamupäivästä lähdin kaupungille ostoksille. Koska kaikki kadunvarren kojut on purettu, batiikkien, patsaiden tms ostaminen ei enää ole yhtä helppoa kuin aiemmin, sillä nyt ensin pitää löytää myyjät. Niinpä menin muutaman puistossa norkoilevan nuorukaisen luokse, ja kysyin, olisiko heillä batiikkeja (kankaalle tietyllä tyylillä maalattuja eläinten tai tansanialaisten, yleensä masaiden, kuvia). Tuli ihan sellainen olo, kuin olisin jotakin laitonta hankkimassa. Pojat ryhdistäytyivät saman tien, hakivat puun alta reppunsa ja alkoivat kilpaa esitellä batiikkejaan.

Katsoin yhden pojan batiikit, ja valitsin niistä muutaman mielenkiintoisen. Sitten katsoin seuraavan pojan batiikit, sitten seuraavan ja taas seuraavan. Sana kiiri, että joku on aikeissa ostaa heidän töitään, ja aina tuli uusia nuoria miehiä repun kanssa esittelemään töitään. Kun kysyin batiikkien hintoja, sain aivan naurettavia vastauksia. Suurimman (n. 40cm*50cm) hinnaksi kerrottiin 25 000 shillinkiä (n. 14e), keskikokoisen (arviolta 20cm*50cm) hinta oli ”erikoistarjous minulle” 15 000 ja pienet (n. 20cm*20cm) maksoivat 12 000 shillinkiä. Kuultuani hinnat purskahdin ihan oikeaan nauruun, sen jälkeen vielä hieman dramaattiseen tekonauruun. Kerroin, etten ala edes tekemään kauppaa heidän kanssaan, koska he kehtasivat sanoa minulle tuollaiset hinnat.

Yksi rastapäinen nuorimies tuli luokseni ja sanoi, että hän lupaa antaa minulle reilun hinnan jos suostun katsomaan hänen batiikkejaan. Sanoin luottavani häneen, valitsin ensimmäisen mukavan näköisen ja kysyin hintaa. Hänen esittelemänsä batiikit olivat pienimpää kokoa, ja hän sanoi hinnaksi 2 500 shillinkiä. Olin päättänyt, että olen valmis maksamaan niistä 2 000 shillinkiä, joten sanoin hänelle sopivan hinnan olevan 1 500 shillinkiä. Ihmettelin, että rastapää kertoi niinkin halvan hinnan, ja epäilin, olinko kenties vieläkin maksamassa liian korkeaa hintaa. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että 2 000 shillinkiä on minun mielestäni sopiva hinta, joten en yrittänyt tinkiä hintaa sen alle. Valitsin häneltä muutaman mieluisan batiikin, ja seuraavaksi hän kysyi voisiko esitellä minulle vielä keskikokoisia batiikkeja. Sanoin sen käyvän, mutta maksaisin niistä 3 000 shillinkiä kappaleelta enkä yhtään enempää. Loppujen lopuksi sekin kävi. Suurimman batiikin myyjäkin laski hintaa pikkuhiljaa, ja lopulta ostin häneltä yhden batiikin 4 000 shillingillä. Näiden lisäksi ostin kaksi banaanipuun lehdistä tehtyä taulua alkuperäisen 15 000 shillingin hinnan sijaan 4 000 shillingillä kappaleelta. Olin tyytyväinen ostoksiini ja niin olivat pojatkin.

Otin daladalan yliopistolle vain kuullakseni perillä, että päivän luennot on peruttu. Niinpä kysyin entiseltä luokkakaveriltani Pricillalta, joka oli kutsunut minut jo ensimmäisellä viikolla katsomaan tytärtään, voisinko tulla tänään kylään. Hän sanoi sen käyvän, ja niinpä lähdin hänen luokseen. Pricilla oli siis viimesillään raskaana kun 1,5 vuotta sitten lähdin Iringasta, ja nyt hänellä oli pieni tytär Sara, joka oli koko luokan prinsessa (kaikki puhuivat Sarasta ja kävivät säännöllisesti häntä katsomassa). Pricilla asuu ihan yliopiston lähellä, joten kävely sinne muutamien talojen pihojen poikki kesti vain joitakin minuutteja.

Kun saavuimme hänen kotiinsa, hänen kotiapulaisensa, noin 15-vuotias tyttö, oli juuri tekemässä leipätaikinaa. Kysyin swahiliksi tytön kuulumisia, ja tyttö vastasi rennolla swahililla. Tästä hyvästä Pricilla ojensi tyttöä tyttöä ja komensi, että minua kuuluu puhutella kunnioittavasti eikä käyttää tuollaista tuttavallista kieltä. Tyttö katui ja poistui huoneesta takaperin kasvot koko ajan minuun päin. Pricilla lähti etsimään tytärtään, joka oli kavereiden kanssa jossakin. Tällä välin kotiapulaistyttö tuli muutaman kerran hakemaan leipomistarvikkeitaan ja joka kerta hän pyyteli anteeksi häiriötä. Yritin jutella tytöllä, ja hän vastasikin minulle hyvällä englannilla. Sain tytön jopa hymyilemään ja hieman rentoutumaan.

Hetken kuluttua entinen luokkakaverini Miraji tuli yllättäen kylään Pricillalle. Hän vaikutti kovin yllättyneeltä nähtyään minut siellä, mutta istuutui kumminkin alas. Miraji ei ole puhunut minulle päiväkausiin, sen jälkeen kun kerroin pettyneeni häneen. Hän oli siis luvannut järjestää matkan Ruahan luonnonpuistoon, mutta perui reissun minulle kertomatta. Yliopistolla Miraji on sen jälkeen vain vältellyt minua ja jos on joutunut samaan seuraan, hän on ollut kuin ei olisi huomannutkaan minua. Nyt hän kuitenkin kyseli kuulumisiani varovasti.

Kun Pricillan 1,5-vuotias tytär Sara viimein saapui, Miraji jutteli tytölle tuttavallisesti ja yritti saada tyttöä tulemaan tervehtimään häntä. Tyttö ei kumminkaan tuntunut huomaavan Mirajia ollenkaan, vaan hänen katseensa oli nauliintunut minuun. Sara käveli luokseni ja nosti kätensä. Kumarsin sen verran, että Saran käsi ylettyi päähäni, ja tyttö lausui minulle swahilinkielen kunnioittavimman tervehdyksen. Tuohon tervehdykseen siis kuuluu, että nuorempi koskettaa kädellään vanhemman päätä, sanoo ”Shikamoo” ja vanhempi vastaa ”Marahaba”.

Tyttö meni äitinsä luokse ja kertoi nähneensä ulkona vauvan. Sitten tyttö esitteli onnellisena karamelliaan, jonka oli saanut. Kysyin, saisinko ottaa äidistä ja tyttärestä kuvan, ja se sopi hyvin. Näytin kamerastani ottamaani kuvaa Saralle, ja hetken kuvaansa ihmeteltyään hän kiipesi syliini. Pricilla ja Miraji olivat aivan ihmeissään, sillä tämä oli kuulema ensimmäinen kerta, kun Sara näki valkoihoisen. He olivat hieman pelänneet, ettei tyttö suostuisi tulemaan kanssani samaan huoneeseen tai että tyttö olisi alkanut itkeä (niinkuin itsekin hieman pelkäsin, daladalassa tuollaista käy aina välillä). Miraji otti kuvan minusta ja Sarasta, ja kuvan nähtyään Sara osoitti kuvaa ja alkoi hokea: ”kaunis, kaunis”.

Lyhyen vierailun jälkeen lähdimme takaisin kohti yliopistoa, ja olin menossa portilta lähtevän daladalan kyytiin. Miraji pyysi, että vierailisin vielä hänenkin asunnollaan, hän kun asui myös aivan lähellä. Sanoin sen sopivan, ja niinpä kävimme hänen asunnollaan. Pricillan ja Saran asunnossa oli ollut makuuhuone ja pienenpieni ”eteinen”, joka toimi keittiönä ja olohuoneena. Tuohon eteiseen ei mahtunut mitään muuta kuin pari tuolia ja yksi pieni pöytä, jolla oli astioita ja ruokatarvikkeita. Mirajin asunnossa ei ollut keittiötä ollenkaan, vaan ainoastaan yksi makuuhuone, jossa oli parisänky ja yksi pöytä. Parisängyn hän jakoi toisen opiskelijan, Denisin kanssa. Miraji kehui, kuinka hyvä säästö huoneen jakaminen muiden kanssa oli, sillä nyt vuokra oli vain 15 000 (8e) shillinkiä kuussa henkeä kohti plus vesi ja sähkö. Sähkölasku oli koko talon viidessä huoneessa yhteensä noin 2 000 shillinkiä, ja koska jokaisessa huoneessa asui kaksi opiskelijaa, henkeä kohti sähkölaskua jäi maksettavaksi noin 200 shillinkiä kuukaudessa (n. 0,13e).


Lähdimme takaisin yliopistolle, ja Miraji kertoi olevansa menossa keskustaan, ja tarjosi kyytiä. Yliopiston portilla oli kaksi opiskelijaa, jotka kysyivät, voisiko Miraji antaa heillekin kyydin. Niinpä ajoimme jonnekin hieman syrjempään, jossa jokaisessa kadunkulmassa kuulin jonkun tai joidenkin huutavan ”MZUNGU!”. Miraji nauroi melkein kippurassa vastauksilleni, joita tässä ajan mittaan olen kehitellyt tuohon mzungutteluun. Vakiovastaukseni kun joku huutaa minulle ”valkoihoinen!” on huutaa takaisin ”mustaihoinen!” tai ”missä!?” tai ”kappas!”.

Kävimme Mirajin perheen omistamassa liikkeessä, jossa hän esitteli minut siskolleen. Seuraavaksi kävimme Dallas Supermarketissa, jossa myyjäneiti alkoi huvittuneena kertoa minusta swahiliksi. Olin aamulla käynyt pyytämässä takaisin 300 shillinkiä (alle 0,2e), kun hän oli vahingossa veloittanut minulta liikaa viime ostoskerralla. Tämä oli vallan hassua! Ajatella nyt, valkoihoinen tulee kauppaan varta vasten takaisin tuollaisen summan takia, 300 shillingin takia! (Kyllä, minustakin se tuntui jollakin tavalla turhalta, mutta ihan periaatteesta halusin oikeaista virheen.) Miraji vielä varmisti minulta englanniksi (ilmeisesti he eivät tajunneen minun ymmärtäneen keskustelun kulkua), olinko tosiaan tullut kauppaan ja vaatinut takaisin väärin veloitettua 300 shillinkiä! Kerroin asian olleen juuri niin, ja yhdessä kassaneiti ja Miraji nauroivat minulle. Sitten Miraji kertoi, että kassaneiti haluaisi, että hänen veljensä menisi minun kanssani naimisiin. Erehdyin kysymään kuka kassaneidin veli on. Miraji tietysti.

Miraji halusi tavata Josephatin, ugandalaismiehen, jonka kanssa kävin eilen Miamissa syömässä. Soitettuaan miehelle kävi ilmi, että Josephatin piti käydä vielä hoitamassa jokin asia, sen jälkeen he voisivat tavata. Koska Miraji ei halunnut enää lähteä takaisin yliopistolle eikä minullakaan ollut mitään suunnitelmia, menimme odottamaan Josephatia tämän hotellin aulabaariin. Aulabaarissa oli vanhempi tansanialaismies, joka kutsui meidät seuraansa. Kävi ilmi, että mies oli Tansanian (en muista mikä) ministeri. Miraji muutti saman tien käytöstään ja seuraavat pari tuntia sain seurata Mirajin mielistelyä. Kun mies lähti, hän maksoi kaikki juomamme ja Miraji lähti saattamaan miestä parkkipaikalle. Hetken kuluttua Miraji tuli takaisin ja kertoi koko elämänsä muuttuneen. Nyt hänestä kuulema tulisi jonakin päivänä jotakin todella suurta, nyt hänellä oli vaikutusvaltaa ja mahdollisuudet mihin tahansa.

Kun Josephat saapui, lähdimme Mama Siyowelwaan, asuntoni lähellä olevaan kitimoto (sianliha) -paikkaan syömään. Minulla ei ollut erityisemmin nälkä, joten tilasin chipsi mayain (lohkoperunamunakkaan). Seuraamme liittyi myös Tumainin atk-tyyppi, noin nelikymppinen isomahainen lyhyt mies. Mies kittasi alkoholia alas kurkustaan kuin viimeistä päivää, ja kertoi viidestä juomissäännöstä, jotka hän oli oppinut venäläisiltä yhtenä alkoholinhuuruisena iltana.
Sääntö 1: Syö aina samalla kuin juot. Näin et tule humalaan niin helposti.
Sääntö 2: Juo aina hyvien ystävien kanssa. Saatat tehdä jotakin tyhmää, jolloin tarvit ystäviäsi turvaamaan selustasi.
Sääntö 3: Älä ikinä juo kiireessä.
Sääntö 4: Älä ikinä lähde kesken illan pois.
Sääntö 5: Mikäli kaikesta huolimatta joudut lähtemään syystä tai toisesta pois kesken illan, tee se huomaamattomasti. Älä missään nimessä pidä mitään jäähyväispuhetta. Paras tapa poistua on tilata uusi juoma ja sanoa lähtevänsä käymään vessassa. Koska sinulla on täysi juoma pöydässä, muut luulevat, että olet vielä tulossa takaisin.

Syötyään kitimotoa (sianlihaa) ja ugalia (maissipuuroa) ja juotuaan Konyagia (tansanialaista Koskenkorvaa) puoli pulloa, mies tilasi uuden kokiksen kyytipojaksi ja lähti käymään vessassa. Minä, Miraji ja Josephat nousimme ja lähdimme kukin majapaikkaamme.

Lauantai 19.12.2009, Sunnuntai 20.12.2009

Heräsin taas ennen seitsemää pirteänä, joten hetken kirjaa luettuani nousin ylös, söin aamupalaa ja luin taas hieman kirjaa. Yhdentoista aikoihin päätin lähteä vihdoin kaupungille. Pihalla kävellessäni naapurini Grace huusi perääni ja kysyi, minne olen matkalla. Kerroin lähteväni kaupungille, joten hän pyysi minua odottamaan, Hannah liittyisi seuraani. Hannah oli aikaisemmin kysynyt minulta apua kannettavan tietokoneensa kanssa, hän oli edellisenä vienyt tietokoneensa avoimen yliopiston (, jonne teki väitöskirjaansa) mikrotukihenkilölle puhdistettavaksi.

Hannah oli kertonut jo aiemmin, että hän oli joskus ollut muutaman päivän ilman, että oli yhdistänyt konettaan Internettiin. Kun virustorjuntaohjelma oli ilmoittanut, että virustunnisteet ovat vanhoja, hän oli poistanut koko ohjelman. Nyt hänen tietokoneensa oli alkanut seota, väitöstutkimusta kirjoittaessaan tekstiin vain ilmestyi nollia itsestään eikä mitään muuta. Varmistin, että kai hänellä oli väitöstutkimus jossakin muuallakin tallessa. Ei ollut. Kehoitin häntä hankkimaan Internetistä ilmaisen virustorjuntaohjelman. Kun hän oli edellisenä päivänä vienyt läppärinsä mikrotukihenkilölle ja pyytänyt tätä asentamaan netistä virustorjuntaohjelman koneelleen, oli mikrotukihenkilö sanonut, ettei sellaisia ole olemassa. Mutta hän voisi kyllä myydä Hannahille ohjelman.

Nyt Hannah oli siis menossa hakemaan läppäriään. Hän pyysi minua seurakseen, ja koska Tansanian avoimen yliopiston Iringan alueen haaraosasto oli melkein matkani varrella, suostuin pyyntöön. Perille päästyämme Hannah yllättyi huomatessaan, ettei mikrotukihenkilö olekaan paikalla, kukaan ei myöskään tiennyt hänestä mitään. Kävimme läpi koko avoimen yliopiston Iringan alueen haaraosaston henkilökunnan, mutta kukaan ei tiennyt mikrotukihenkilön liikkeistä tai Hannahin läppäristä mitään. Hannah oli hieman huolissaan, sillä seuraavana päivänä hän matkustaisi takaisin kotiinsa Dar Es Salaamiin. Minut esiteltiin kaikille henkilöille, jotka avoimen yliopiston Iringan alueen haaraosastossa olivat töissä, heidän joukossaan mm. jalkapallovalmentaja (myöhemmin minulle korostettiin, että koulutettu jalkapallovalmentaja), joka kuultuaan mistä olen, luetteli liudan suomalaisia kuntia, ja alkoi kehuskella yliopiston johdolle kuinka Lapin Kulta on hyvää olutta. Valmentaja oli ollut Suomessa useita kertoja suomalaisen naisen vieraana.

Poistuimme yliopistolta Hannahin kanssa käsi kädessä (täällä ystävät, niin miehet kuin naisetkin) kulkevat hyvin usein käsi kädessä). Hannahin piti ottaa vielä joitakin valokopioita Gracelle, joten hän lähti myös kohti kaupunkia. Neuvoin hänet lähimpään valokopioita ottavaan kioskiin, ja lähdin itse Iringa Infoon kysymään lennoista Iringasta Dariin. Siellä oli sillä hetkellä asioimassa mies, joka latoi valtavia pinoja 10 000 shillingin (n. 5e, maan suurin seteli) seteleitä pöytään. Kun hän kuuli että haluan lentää Dariin, hän kysyi, paljonko olen valmis matkastani maksamaan ja milloin olen lähdössä. Kerroin haluavani matkustaa ensi torstaina, jolloin hän pettyneenä totesi, että pääsenkin halvalla lennolla. Hän halusi matkustaa viikonlopun aikana, jolloin ei siis mene tuota uutta reittilentoa, vaan hän joutui tilaamaan itselleen yksityiskoneen. Kaikki bussit olivat kuulema täynnä, ja sen vuoksi hän joutui varaamaan lennon. Pieni paniikki meinasi iskeä, sillä olin kuullut jo muiltakin, että minun kannattaisi varata bussimatka muutama päivä etukäteen, koska joulun tienoilla bussit olisivat täynnä opiskelijoita, jotka matkustivat perheidensä luokse.

Kun mies oli asioinut ja työntekijä oli laittanut kymppitonnin setelien pinot pöytälaatikkoon, kysin työntekijältä, onko ensi torstaiksi vielä kukaan varannut lentoaan. (Lentokone kulkee vain, mikäli vähintään 6 ihmistä on varannut lentonsa. Lentokoneeseen myy paikkoja kaksi eri yhtiötä, ja on käynyt ilmi, että joskus osa on varannut lennon toisesta yhtiöstä, osa toisesta, mutta koska kummasssakaan ei ole ollut kuutta ihmistä, kone ei ole kulkenut. Yhtiöt eivät ole olleet keskenään yhteydessä.) Kukaan ei ole varannut paikkaa torstain koneesta. Nainen kehotti minua tulemaan takaisin maanantaina. En ole varma uskallanko odottaa maanantaihin asti tai vielä myöhemmäksi (lentonsa ihmiset saattavat varata vasta samana päivänä, kun kone lähtee iltapäivällä).

Lähdin toistaiseksi ainoaan löytämääni matkamuistokioskiin (masaikujan kymmenet kojut on siis purettu, eikä heillä ole mitään paikkaa missä myydä tuotteitaan) ja siitä torille ostamaan mangoja ja ananaksen. Sen jälkeen kävin ostamassa yhden kangan, ja huomasin kellon olevan jo melkein yksi. Niinpä lähdin Neema Craftsiin tapaamaan Geraldia. Hän tuli kuin tulikin ajallaan. Juttelimme Ruahan matkasta, ja hänen mukaansa meillä on todella paljon aikaa (kun sanoin että minulle käy keskiviikko tai tarpeen vaatiessa torstai). Hän oli täysin vakuuttunut että ehdimme matkustaa luonnonpuistoon ja hän voisi kerätä Tumainin vaihto-opiskelijat mukaan reissuun. Kysyin mitä tämä reissu maksaisi, sillä se olisi tärkeä tieto, jotta tiedän onko minulla varaa lähteä reissuun. Hän ehdotti, että menisimme daladalalla (eli pakettiautolla, joka oli ahdettu täyteen penkkejä), vuokraisimme auton Ruahasta ja tulisimme taas takaisin daladalalla. Tällä tavoin matkat tulisivat halvoiksi.

Kysyin, eikö olisi varmempi vuokrata auto Iringasta, ajaa se Ruahaan (n. 135km matka, johon menee noin 3 tuntia) ja ajaa samalla autolla Ruahan sisällä ja tulla pois. Gerald alkoi kertoa, että ei olisi mitään järkeä vuokrata autoa Ruahan portilta, koska siellä he voisivat pyytää autosta mitä tahansa vuokraa, koska meillä ei enää olisi muutakaan vaihtoehtoa kuin hyväksyä heidän hintansa. Koko keskustelu meni saman kaavan mukaan. Hän ehdotti jotakin, minä kysyin, eikö toinen tapa olisi parempi, ja hän alkoi haukkumaan ehdottamaansa tapaa ja sanoi että meidän kannattaisi ehdottomasti tehdä kuten minä olin ehdottanut. Saa nähdä tuleeko reissusta mitään, en ainakaan enää odota yhtikäs mitään reissulta. Siinä jutellessamme päätin tilata lounasta, ja tilasinkin ruokalistan kalleimman annoksen, lasagnea. Tarjosin Geraldille kokiksen. Yhteensä minun ruokani ja molemmille kokis maksoi noin 3,5 euroa.

Syötyäni ja juteltuamme Gerald kysyi, mitä aion seuravaksi. Kerroin meneväni takaisin kaupungille, sillä halusin katsella kankaita ja ostaa hieman ruokaa. Gerald liittyi seuraani, hän halusi varmistaa etten joudu maksamaan valkoisen hintaa. Niinpä kiertelimme kangaskaupoissa, Gerald kantaen minun ostoksiani Ostin itselleni neljä metriä mustaa koristeellista kangasta, josta ajattelin tehdä Suomessa itselleni iltapuvun. Kangas oli yksi liikkeen kalleimmista, hinta oli 3euroa metriltä. Ilman koristeita olevaa juhlavaa kangasta olisi saanut hintaan 1,8e/m. Taidan ostaa enemmänkin kankaita täältä.

Tulimme takaisin taksilla (, jonka minä tietysti maksoin), ja Gerald kysyi, voisiko hän tulla kylään. Sanoin sen käyvän, ja vein hänet yhteiskeittiöön. Tarjosin hänelle Fantan ja hän kertoi elämästään. Hän kuulema uskoi, että jokaiselle oli olemassa yksi oikea ihminen, ja hän etsi tuota tosirakkauttaan. Hänen isoveljensä olisi menossa ensi kesänä naimisiin valkoisen naisen kanssa, ja heidän lapsistaan tulisi kauniin värisiä. Hänkään ei panisi pahakseen, jos hänen elämänsä rakkaus olisi valkoihoinen, silloin veljen ja hänen lapset olisivat saman värisiä. Afrikkalaiset naiset sitä paitsi olivat kieroja, eikä heihin voinut luottaa. He halusivat vain rahaa, eivätkä välttämättä oikeasti rakastaneet häntä vaan ainoastaan hänen rahojaan.

Isoveli asui Sveitsissä ja kustansi Geraldin opiskelunsa yliopistossa, maksoi hänen asuntonsa ja elämisen. Hän oli syntynyt Mosambikissa, sillä hänen äitinsä oli mosambikilainen. Lapsuutensa hän oli asunut Mosambikissa, nuoruudessaan hän oli asunut myös Malawissa, Etelä-Afrikassa ja muutamassa muussa Afrikan maassa. Hän voisi kuvitella asuvansa tulevaisuudessa missä tahansa. Gerald korosti olevansa köyhä. Seuraavaksi hän kertoi käyneensä aina yksityiskoulua. Naisia kuulema riitti, mutta hän ei uskonut, että naiset rakastivat häntä oikeasti. Tyttöystäväkin löytyi, mutta tyttöystävä opiskeli toisessa kaupungissa, ja he tapasivat vain kerran puolessa vuodessa. Tuo kuusi kuukautta oli kuulema hyvin vaikeaa aikaa, kyllä minun pitäisi se ymmärtää, miehelle se oli hyvin vaikeaa.

Neema Craftsissa olimme nähneet mainoksen, että illalla siellä olisi joulukonsertti. Sanoin meneväni kuuntelemaan sitä. Gerald kertoi myös aikovansa mennä kuuntelemaan konserttia. Hän ehdotti, että voisimme mennä sinne porukalla, hän, hänen veljensä ja minä. He voisivat ottaa minut kyytiin, kun kuitenkin olivat tästä ohi ajamassa. Konsertti alkoi seitsemältä, joten sovimme, että olisimme siellä ennen puolta kahdeksaa. Gerald soittaisi illalla vielä tarkemmin.

Kello lähestyi seitsemää, ja valmistauduin lähtemään konserttiin. Kello oli jo 15 yli seitsemän, joten soitin Geraldille. Puhelin oli kiinni. Laitoin viestin veljelle, joka hän kertoi Geraldin olevan juuri matkalla hänen luokseen. Soitin taksikuskeille, joista osan puhelin oli kiinni, osa ei puhunut englantia, osa antoi aivan liian korkean hinnan. Minulle tuntemattomasta numerosta tuli soitto, hän ilmoitti olevansa matkalla Diraan. Minulla ei ollut mitään tietoa kuka se soittamistani taksikuskeista oli, mutta ilmoitin olevani valmis maksamaan matkasta 2 000 shillinkiä, sen hinnan minkä normaalisti maksan keskustaan. Taksikuski kertoi olevansa matkalla. Menin portille, ja hetken kuluttua taksi tuli. Taksikuski esittäytyi herra Kwaiksi, ja hän ihmetteli mistä olin saanut hänen numeronsa. Kerroin meidän olevan vanhoja tuttuja viime reissultani. Olin Neema Craftsissa puoli kahdeksalta. Sali oli täpötäynnä suurimmaksi osaksi valkoisia ihmisiä. Osa seisoi oviaukossa. Hain ravintolan puolelta tuolin ja vein sen takariviin.

Muutaman kappaleen jälkeen tuli kahvitauko. Juttelin suomalaisten kanssa (, joita oli paikalla yllättävän paljon) ja kävin hakemassa teetä ja suklaaleivoksen. Kaikilla muilla näytti olevan koko perhe tai ystäväporukka mukanaan, joten istuuduin ainoaan tyhjään pöytään. Saman tien komea, arviolta 30-vuotias valkoinen mies tuli kysymään, voisiko liittyä seuraani. Hänkin oli paikalla yksin. Hän oli matkalla kotiinsa Dariin, mutta oli pysähtynyt yöksi Iringaan. Kävi ilmi, että mies oli yli neljänkymmenen. Hän oli kotoisin Seattlesta, hänellä oli kohta 2-vuotias lapsi ja saksalainen vaimo, johon oli tutustunut Keniassa. Hän oli lähtenyt moottoripyöräilemään ympäri Afrikkaa, ja moottoripyörä oli hajonnut Keniassa. Hänen nykyinen vaimonsa oli ollut Keniassa pelastamassa maailmaa, ja hän oli auttanut miestä.

Kahvitauon jälkeen mies haki itselleenkin tuolin ravintolan puolelta ja liittyi seuraani salin takariviin. Konsertin jälkeen hän kysyi, voisiko tarjota minulle kyydin asunnolleni. Sanoin haluavani mennä jonnekin syömään, joten mies kysyi, voisiko liittyä seuraani. Lähdimme yhdessä Mama Sivyolwa -nimiseen baariin, josta oli muutama päivä aikaisemmin käynyt ostamassa kynttilöitä naapureideni kanssa. Mies oli jo syönyt, joten hän tilasi ainoastaan juomaa, minä tilasin annoksen chipsejä (öljyssä keitettyjä lohkoperunoita) ja annoksen kitimotoa (porsaanlihapaloja). Ruoan valmistus kesti noin 1,5 tuntia, joten ehdimme keskustella kaikesta hänen työstään aurinkoenergian parissa aina masainaisten ympärileikkauksiin. Syötyäni mies vei minut asunnolleni, kiitin illasta ja toivotimme hyvää jatkoa toisillemme.


Sunnuntai 20.12.2009

Päivän vietin pääosin asunnollani. Kävin kaupungilla ostamassa yhden kitengen (tansanialaisnaisten vaatteisiin käyttämä kangas), kun sattumalta ohikulkiessani huomasin uuden, kivan (sellaisen, mitä voisin kuvitella Suomessakin käyttäväni) kuvioinnin kitengessä. Kävellessäni kaupungin läpi huomasin, että jokaisen kangaskioskin ovenpieleen oli ilmestynyt tuo sama kukkakuosi, eli ilmeisesti se oli joku uutuus, joka oli juuri saatu Iringaan. Lisäksi ostin vuorikankaan aiemmin ostamaani hamekankaaseen. Olin kuullut, että vuorikankaita sai 350 shillingillä (0,20e) metriltä, mutta päädyin ostamaan lähes triplasti kalliimpaa kangasta.

Illalla ugandalaismies, jonka piti tulla Iringaan alunperin keskiviikkona, laittoi viestiä, että oli nyt kaupungissa. Niinpä päätimme käydä yhdessä päivällisellä. Soitin tutun taksikuskin Juliuksen, ja ajoimme hänen kanssaan ensin ugandalaismiehen hotelliin ja siitä Shootersiin, ravintolaan, jossa olin käynyt viimeksi 1,5 vuotta sitten, ja jota Juliuskin suositteli. Maksoin miehen pyytämän 2 500 (n. 1,3e) shillinkiä matkasta, vaikka muut taksikuskit veloittavat samasta matkasta vain 2 000 Tsh.

Kävelimme portaat ylös Shootersiin, ja huomasin paikan muuttuneen melkoisesti. Entisen ravintolan tilalle oli tullut välkkyvät valot ja koko huone täynnä pelikoneita. Paikka oli lopettanut ravintolatoiminnan ja muuttunut kasinoksi.

Soitin Juliuksen takaisin ja hän vei meidät hieman kaupungin ulkopuolella olevaan Miami Super Bariin. Nyt meidän tarvitsi maksaa vain (Julius käyttää aina hinnan sanoessaan sanaa ”vain”) 2 000 shillinkiä lisää. Miami oli täpötäysi, sillä televisiosta tuli jalkapallo-ottelu, jota kaikki seurasivat. Meille haettiin muoviset puutarhatuolit ja istuuduimme pöydän ääreen, jossa oli jo pari mamaa sunnuntaioluella. Söimme herkulliset annokset vuohenlihaa ja chipsejä. Syötyämme otimme pihalta taksin, ja maksoimme yhteensä 2 000 shillinkiä koko matkasta Miamista molempien yöpaikkoihin. Hieman surullista huomata, kuinka ennen niin luotettava ja edullinen taksikuski Julius perii nykyään surutta ylihintaa.

Kuvia

Talla autolla minun oli tarkoitus paasta kotiin, mutta auto oli "huonossa kunnossa", joten laitoksen johtaja vei minut omalla autollaan.


Tumainin yliopiston tietojenkasittelytieteen laitos


Kauniita kukkia


Putouksilla entisten luokkakavereiden kanssa.








Matkalla putouksille pojat loysivat mukavan puun


Talta tietokoneluokan lattia naytti kun ensimmaista kertaa menin sinne opettamaan. Itse asiassa tismalleen samalta luokan lattia nayttaa nytkin, kaksi viikkoa myohemmin. Samat kuolleet elaimet ovat siella vielakin, muutama lisaa on tullut joukkoon. Seinalla on pitkajalkaisia vaaleita hamahakkeja.


Normaali aamiainen asunnossani

Lauantai 19.12.2009

Heräsin taas ennen seitsemää pirteänä, joten hetken kirjaa luettuani nousin ylös, söin aamupalaa ja luin taas hieman kirjaa. Yhdentoista aikoihin päätin lähteä vihdoin kaupungille. Pihalla kävellessäni naapurini Grace huusi perääni ja kysyi, minne olen matkalla. Kerroin lähteväni kaupungille, joten hän pyysi minua odottamaan, Hannah liittyisi seuraani. Hannah oli aikaisemmin kysynyt minulta apua kannettavan tietokoneensa kanssa, hän oli edellisenä vienyt tietokoneensa avoimen yliopiston (, jonne teki väitöskirjaansa) mikrotukihenkilölle puhdistettavaksi.

Hannah oli kertonut jo aiemmin, että hän oli joskus ollut muutaman päivän ilman, että oli yhdistänyt konettaan Internettiin. Kun virustorjuntaohjelma oli ilmoittanut, että virustunnisteet ovat vanhoja, hän oli poistanut koko ohjelman. Nyt hänen tietokoneensa oli alkanut seota, väitöstutkimusta kirjoittaessaan tekstiin vain ilmestyi nollia itsestään eikä mitään muuta. Varmistin, että kai hänellä oli väitöstutkimus jossakin muuallakin tallessa. Ei ollut. Kehoitin häntä hankkimaan Internetistä ilmaisen virustorjuntaohjelman. Kun hän oli edellisenä päivänä vienyt läppärinsä mikrotukihenkilölle ja pyytänyt tätä asentamaan netistä virustorjuntaohjelman koneelleen, oli mikrotukihenkilö sanonut, ettei sellaisia ole olemassa. Mutta hän voisi kyllä myydä Hannahille ohjelman.

Nyt Hannah oli siis menossa hakemaan läppäriään. Hän pyysi minua seurakseen, ja koska Tansanian avoimen yliopiston Iringan alueen haaraosasto oli melkein matkani varrella, suostuin pyyntöön. Perille päästyämme Hannah yllättyi huomatessaan, ettei mikrotukihenkilö olekaan paikalla, kukaan ei myöskään tiennyt hänestä mitään. Kävimme läpi koko avoimen yliopiston Iringan alueen haaraosaston henkilökunnan, mutta kukaan ei tiennyt mikrotukihenkilön liikkeistä tai Hannahin läppäristä mitään. Hannah oli hieman huolissaan, sillä seuraavana päivänä hän matkustaisi takaisin kotiinsa Dar Es Salaamiin. Minut esiteltiin kaikille henkilöille, jotka avoimen yliopiston Iringan alueen haaraosastossa olivat töissä, heidän joukossaan mm. jalkapallovalmentaja (myöhemmin minulle korostettiin, että koulutettu jalkapallovalmentaja), joka kuultuaan mistä olen, luetteli liudan suomalaisia kuntia, ja alkoi kehuskella yliopiston johdolle kuinka Lapin Kulta on hyvää olutta. Valmentaja oli ollut Suomessa useita kertoja suomalaisen naisen vieraana.

Poistuimme yliopistolta Hannahin kanssa käsi kädessä (täällä ystävät, niin miehet kuin naisetkin) kulkevat hyvin usein käsi kädessä). Hannahin piti ottaa vielä joitakin valokopioita Gracelle, joten hän lähti myös kohti kaupunkia. Neuvoin hänet lähimpään valokopioita ottavaan kioskiin, ja lähdin itse Iringa Infoon kysymään lennoista Iringasta Dariin. Siellä oli sillä hetkellä asioimassa mies, joka latoi valtavia pinoja 10 000 shillingin (n. 5e, maan suurin seteli) seteleitä pöytään. Kun hän kuuli että haluan lentää Dariin, hän kysyi, paljonko olen valmis matkastani maksamaan ja milloin olen lähdössä. Kerroin haluavani matkustaa ensi torstaina, jolloin hän pettyneenä totesi, että pääsenkin halvalla lennolla. Hän halusi matkustaa viikonlopun aikana, jolloin ei siis mene tuota uutta reittilentoa, vaan hän joutui tilaamaan itselleen yksityiskoneen. Kaikki bussit olivat kuulema täynnä, ja sen vuoksi hän joutui varaamaan lennon. Pieni paniikki meinasi iskeä, sillä olin kuullut jo muiltakin, että minun kannattaisi varata bussimatka muutama päivä etukäteen, koska joulun tienoilla bussit olisivat täynnä opiskelijoita, jotka matkustivat perheidensä luokse.

Kun mies oli asioinut ja työntekijä oli laittanut kymppitonnin setelien pinot pöytälaatikkoon, kysin työntekijältä, onko ensi torstaiksi vielä kukaan varannut lentoaan. (Lentokone kulkee vain, mikäli vähintään 6 ihmistä on varannut lentonsa. Lentokoneeseen myy paikkoja kaksi eri yhtiötä, ja on käynyt ilmi, että joskus osa on varannut lennon toisesta yhtiöstä, osa toisesta, mutta koska kummasssakaan ei ole ollut kuutta ihmistä, kone ei ole kulkenut. Yhtiöt eivät ole olleet keskenään yhteydessä.) Kukaan ei ole varannut paikkaa torstain koneesta. Nainen kehotti minua tulemaan takaisin maanantaina. En ole varma uskallanko odottaa maanantaihin asti tai vielä myöhemmäksi (lentonsa ihmiset saattavat varata vasta samana päivänä, kun kone lähtee iltapäivällä).

Lähdin toistaiseksi ainoaan löytämääni matkamuistokioskiin (masaikujan kymmenet kojut on siis purettu, eikä heillä ole mitään paikkaa missä myydä tuotteitaan) ja siitä torille ostamaan mangoja ja ananaksen. Sen jälkeen kävin ostamassa yhden kangan, ja huomasin kellon olevan jo melkein yksi. Niinpä lähdin Neema Craftsiin tapaamaan Geraldia. Hän tuli kuin tulikin ajallaan. Juttelimme Ruahan matkasta, ja hänen mukaansa meillä on todella paljon aikaa (kun sanoin että minulle käy keskiviikko tai tarpeen vaatiessa torstai). Hän oli täysin vakuuttunut että ehdimme matkustaa luonnonpuistoon ja hän voisi kerätä Tumainin vaihto-opiskelijat mukaan reissuun. Kysyin mitä tämä reissu maksaisi, sillä se olisi tärkeä tieto, jotta tiedän onko minulla varaa lähteä reissuun. Hän ehdotti, että menisimme daladalalla (eli pakettiautolla, joka oli ahdettu täyteen penkkejä), vuokraisimme auton Ruahasta ja tulisimme taas takaisin daladalalla. Tällä tavoin matkat tulisivat halvoiksi.

Kysyin, eikö olisi varmempi vuokrata auto Iringasta, ajaa se Ruahaan (n. 135km matka, johon menee noin 3 tuntia) ja ajaa samalla autolla Ruahan sisällä ja tulla pois. Gerald alkoi kertoa, että ei olisi mitään järkeä vuokrata autoa Ruahan portilta, koska siellä he voisivat pyytää autosta mitä tahansa vuokraa, koska meillä ei enää olisi muutakaan vaihtoehtoa kuin hyväksyä heidän hintansa. Koko keskustelu meni saman kaavan mukaan. Hän ehdotti jotakin, minä kysyin, eikö toinen tapa olisi parempi, ja hän alkoi haukkumaan ehdottamaansa tapaa ja sanoi että meidän kannattaisi ehdottomasti tehdä kuten minä olin ehdottanut. Saa nähdä tuleeko reissusta mitään, en ainakaan enää odota yhtikäs mitään reissulta. Siinä jutellessamme päätin tilata lounasta, ja tilasinkin ruokalistan kalleimman annoksen, lasagnea. Tarjosin Geraldille kokiksen. Yhteensä minun ruokani ja molemmille kokis maksoi noin 3,5 euroa.

Syötyäni ja juteltuamme Gerald kysyi, mitä aion seuravaksi. Kerroin meneväni takaisin kaupungille, sillä halusin katsella kankaita ja ostaa hieman ruokaa. Gerald liittyi seuraani, hän halusi varmistaa etten joudu maksamaan valkoisen hintaa. Niinpä kiertelimme kangaskaupoissa, Gerald kantaen minun ostoksiani Ostin itselleni neljä metriä mustaa koristeellista kangasta, josta ajattelin tehdä Suomessa itselleni iltapuvun. Kangas oli yksi liikkeen kalleimmista, hinta oli 3euroa metriltä. Ilman koristeita olevaa juhlavaa kangasta olisi saanut hintaan 1,8e/m. Taidan ostaa enemmänkin kankaita täältä.

Tulimme takaisin taksilla (, jonka minä tietysti maksoin), ja Gerald kysyi, voisiko hän tulla kylään. Sanoin sen käyvän, ja vein hänet yhteiskeittiöön. Tarjosin hänelle Fantan ja hän kertoi elämästään. Hän kuulema uskoi, että jokaiselle oli olemassa yksi oikea ihminen, ja hän etsi tuota tosirakkauttaan. Hänen isoveljensä olisi menossa ensi kesänä naimisiin valkoisen naisen kanssa, ja heidän lapsistaan tulisi kauniin värisiä. Hänkään ei panisi pahakseen, jos hänen elämänsä rakkaus olisi valkoihoinen, silloin veljen ja hänen lapset olisivat saman värisiä. Afrikkalaiset naiset sitä paitsi olivat kieroja, eikä heihin voinut luottaa. He halusivat vain rahaa, eivätkä välttämättä oikeasti rakastaneet häntä vaan ainoastaan hänen rahojaan.

Isoveli asui Sveitsissä ja kustansi Geraldin opiskelunsa yliopistossa, maksoi hänen asuntonsa ja elämisen. Hän oli syntynyt Mosambikissa, sillä hänen äitinsä oli mosambikilainen. Lapsuutensa hän oli asunut Mosambikissa, nuoruudessaan hän oli asunut myös Malawissa, Etelä-Afrikassa ja muutamassa muussa Afrikan maassa. Hän voisi kuvitella asuvansa tulevaisuudessa missä tahansa. Gerald korosti olevansa köyhä. Seuraavaksi hän kertoi käyneensä aina yksityiskoulua. Naisia kuulema riitti, mutta hän ei uskonut, että naiset rakastivat häntä oikeasti. Tyttöystäväkin löytyi, mutta tyttöystävä opiskeli toisessa kaupungissa, ja he tapasivat vain kerran puolessa vuodessa. Tuo kuusi kuukautta oli kuulema hyvin vaikeaa aikaa, kyllä minun pitäisi se ymmärtää, miehelle se oli hyvin vaikeaa.

Neema Craftsissa olimme nähneet mainoksen, että illalla siellä olisi joulukonsertti. Sanoin meneväni kuuntelemaan sitä. Gerald kertoi myös aikovansa mennä kuuntelemaan konserttia. Hän ehdotti, että voisimme mennä sinne porukalla, hän, hänen veljensä ja minä. He voisivat ottaa minut kyytiin, kun kuitenkin olivat tästä ohi ajamassa. Konsertti alkoi seitsemältä, joten sovimme, että olisimme siellä ennen puolta kahdeksaa. Gerald soittaisi illalla vielä tarkemmin.

Kello lähestyi seitsemää, ja valmistauduin lähtemään konserttiin. Kello oli jo 15 yli seitsemän, joten soitin Geraldille. Puhelin oli kiinni. Laitoin viestin veljelle, joka hän kertoi Geraldin olevan juuri matkalla hänen luokseen. Soitin taksikuskeille, joista osan puhelin oli kiinni, osa ei puhunut englantia, osa antoi aivan liian korkean hinnan. Minulle tuntemattomasta numerosta tuli soitto, hän ilmoitti olevansa matkalla Diraan. Minulla ei ollut mitään tietoa kuka se soittamistani taksikuskeista oli, mutta ilmoitin olevani valmis maksamaan matkasta 2 000 shillinkiä, sen hinnan minkä normaalisti maksan keskustaan. Taksikuski kertoi olevansa matkalla. Menin portille, ja hetken kuluttua taksi tuli. Taksikuski esittäytyi herra Kwaiksi, ja hän ihmetteli mistä olin saanut hänen numeronsa. Kerroin meidän olevan vanhoja tuttuja viime reissultani. Olin Neema Craftsissa puoli kahdeksalta. Sali oli täpötäynnä suurimmaksi osaksi valkoisia ihmisiä. Osa seisoi oviaukossa. Hain ravintolan puolelta tuolin ja vein sen takariviin.

Muutaman kappaleen jälkeen tuli kahvitauko. Juttelin suomalaisten kanssa (, joita oli paikalla yllättävän paljon) ja kävin hakemassa teetä ja suklaaleivoksen. Kaikilla muilla näytti olevan koko perhe tai ystäväporukka mukanaan, joten istuuduin ainoaan tyhjään pöytään. Saman tien komea, arviolta 30-vuotias valkoinen mies tuli kysymään, voisiko liittyä seuraani. Hänkin oli paikalla yksin. Hän oli matkalla kotiinsa Dariin, mutta oli pysähtynyt yöksi Iringaan. Kävi ilmi, että mies oli yli neljänkymmenen. Hän oli kotoisin Seattlesta, hänellä oli kohta 2-vuotias lapsi ja saksalainen vaimo, johon oli tutustunut Keniassa. Hän oli lähtenyt moottoripyöräilemään ympäri Afrikkaa, ja moottoripyörä oli hajonnut Keniassa. Hänen nykyinen vaimonsa oli ollut Keniassa pelastamassa maailmaa, ja hän oli auttanut miestä.

Kahvitauon jälkeen mies haki itselleenkin tuolin ravintolan puolelta ja liittyi seuraani salin takariviin. Konsertin jälkeen hän kysyi, voisiko tarjota minulle kyydin asunnolleni. Sanoin haluavani mennä jonnekin syömään, joten mies kysyi, voisiko liittyä seuraani. Lähdimme yhdessä Mama Sivyolwa -nimiseen baariin, josta oli muutama päivä aikaisemmin käynyt ostamassa kynttilöitä naapureideni kanssa. Mies oli jo syönyt, joten hän tilasi ainoastaan juomaa, minä tilasin annoksen chipsejä (öljyssä keitettyjä lohkoperunoita) ja annoksen kitimotoa (porsaanlihapaloja). Ruoan valmistus kesti noin 1,5 tuntia, joten ehdimme keskustella kaikesta hänen työstään aurinkoenergian parissa aina masainaisten ympärileikkauksiin. Syötyäni mies vei minut asunnolleni, kiitin illasta ja toivotimme hyvää jatkoa toisillemme.

Perjantai 18.12.2009

Olipas hämmentävä päivä! Aamulla heräsin seitsemältä ilman herätyskelloa, lueskelin lainaamaani kirjaa, söin aamupalaa ja lähdin kohti yliopistoa. Päätien varteen päästyäni kohdalle pysähtyi daladala, jonka konduktööri (oven avaaja ja rahastaja) kysyi olenko menossa Tumainille. Hyppäsin kyytiin. Muutaman kilometrin päässä kaikki muut daladalan asiakkaat olivat jääneet pois, joten konduktööri käski minun etsiä itselleni toisen kyydin, he lähtivät takaisin Iringan keskustaan, koska tyhjällä (tai lähes tyhjällä) autolla ei kannata ajaa. Jäin odottamaan seuraavaa daladalaa tien varteen. Vieressäni oli nuori mies hieman rähjäisissä vaatteissaan ja yllättäen alkoi jutella minulle englantia. Juttelimme niitä näitä, mies kertoi odottavansa myös daladalaa, hän oli matkalla kotiinsa Kihesaan (kylään Iringan ja Tumainin yliopiston puolivälissä). Nousimme molemmat daladalan kyytiin, ja matka jatkui.

Matkalla pysähdyimme tankkaamaan. Pihan ojan vieressä kulki kaksi poikaa likaisissa vaatteissa, iältään ehkä 2 ja 5. Isompi pojista piti kättään suojelevasti pienemmän hartijoilla. Pojalla oli kädessään kankaanpalanen, johon oli sidottu toinen pala kangasta, johon taas oli sidottu pala kangasta. Näistä muodostui naru, jonka päässä oli tyhjä vesipullo. Vesipullojen korkeista oli tehty vesipullon alle pyörät, auton renkaiksi. Voi kun olisin saanut sen näyn ikuistettua kameraani.

Tumainin risteyksen kohdalla jäin pois, mutta konduktööri ei huolinut rahojani. Tätä ihmeteltyäni etupenkiltä nousi sama mies, kenen kanssa juttelin aiemmin (, jonka olisi pitänyt jäädä pois kyydistä useampi kilometri aikaisemmin), ja hän kertoi maksaneensa minunkin matkani. Annoin matkarahan miehelle, ja lähdin kohti yliopistoa. Mies seurasi minua. Kysyin, minne hän on matkalla, ja hän sanoi menevänsä yliopistolle kavereita moikkaamaan. Kävelimme polkua pitkin, mies koko ajan vierelläni (, minkä vuoksi toinen joutui koko ajan kävelemään polun vieressä eikä polulla) kysellen kysymyksiä. Mies kertoi haluavansa aivan ehdottomasti jatkaa yhteydenpitoa kanssani myöhemmin, ja pyysi puhelinnumeroani. Huijasin sanoen, ettei minulla ole puhelinta mukana, mutta että voisin kirjoittaa numeroni hänen puhelimeensa. Hänen puhelimensa oli kotona, ja hän kysyi oliko minulla paperia ja kynää. Huijasin taas ja sanoin ettei ole.

Matka jatkui. Mies edelleen halusi kovasti yhteystietoni, joten hän ilmoitti käyvänsä viereisessä tienvarsikojussa ostamassa kynän, jotta saisi numeroni kirjoitettua. Totesin että selvä, ja jatkoin matkaani. Luulin miehen jo luopuneen ajatuksesta, mutta vähän ennen yliopiston porttia mies käveli vierelleni kynän ja paperin kanssa. Koska minulla ei ollut mitään mielenkiintoa olla yhteydessä mieheen, kirjoitin paperille ensimmäisen mieleeni tulleen naisen nimen ja sattumanvaraisen yhdistelmän numeroita. Juuri ennen Tumainin porttia mies muutti mielensä, ei menisikään katsomaan kaveriaan, ja kääntyi pois. Epäilen, että häntä ei olisi päästetty yliopiston alueelle sisälle, sen verran epäsiistin näköinen hän oli.

Sovin eilen laitoksen sihteerin kanssa, että hän kopioi minulle tarvitsemani paperit täksi aamuksi. Sovimme hänen antavan paperit minulle klo 10.30, sillä tarvitsin niitä juuri silloin. Kävin yliopistolle päästyäni (vähän yli kahdeksan) sihteerin työhuoneessa, mutta hän ei ollut paikalla. Kävin työhuoneessa vielä muutamaan otteeseen, mutta sihteeri ei ollut paikalla. Kun kello oli 10.30, hän ei vieläkään ollut työhuoneessaan. Kuulin, että hän oli kyllä töissä, mutta kukaan ei tiennyt minne hän oli lähtenyt. Kävin kopiokonehuoneessa, jossa kuulin, että sihteeri oli käynyt kopioimassa paperit jo aiemmin, ja hän olisi kuulema teellä viereisessä kahvilassa. Sihteeri ei ollut sielläkään. Kävin vielä kerran hänen työhuoneessaan, turhaan. Niinpä jouduin menemään tunnille ilman papereita (ja tämän vuoksi joudun menemään tunnille vielä maanantainakin, kun muuten olisin voinut pitää vapaapäivän). Puoli kahdentoista aikoihin sihteeri tuli minua vastaan kopioimiensa papereiden kanssa ilman minkäänlaista selitystä tai pahoittelua myöhästymisestä.

Istun usein laitoksen aulan penkillä. Muutamat luokkatoverini tulivat jututtamaan minua, ja tuli puheeksi se, etten ole naimisissa. Yksi luokkakavereista sanoi, että nyt olen sopivan kokoinen menemään naimisiin (viime vuonna olin heidän mielestään liian laiha), mutta minun tulisi pitää huolta, etten lihoa enempää. Syynä oli se, että miehen pitää pystyä kantamaan vaimonsa sairaalaan, mikäli vaimo sairastuu. Seuraavaksi luokkakaverit ilmoittivat, että minun tulisi hankkia tansanialainen mies ja jäädä asumaan Tansaniaan. Yksi luokkakavereista laittoi kätensä minun käteni viereen ja huokaisi, että katso nyt kuinka kauniin värisiä lapsia tulisi jos meidän ihonvärimme yhdistäisi.

Myöhemmin päivällä törmäsin taas yhteen luokkakaveriin, jota en ollut tänään vielä nähnyt. Hän kysyi, opiskelenko nyt toista tutkintoani. Kerroin opiskelevani edelleen ensimmäistä tutkintoani. Hän kysyi, aionko jatkaa tohtoriksi asti. Kerroin, että menen varmaankin töihin maisterin paperit saatuani. Mies totesi, että tulen töihin siis Tansaniaan. Sanoin, että uskoisin jääväni töihin Suomeen. Mies korjasi, että ei kun Tansaniaan. Sitten hän vilkaisi ympärilleen, ettei kukaan vain kuulisi suurta salaisuutta, ja kertoi melkein kuiskaten, että tansanialaiset miehet ovat hyviä. Sitten hän kertoi, että minun pitäisi mennä naimisiin tansanialaisen miehen kanssa ja jäädä Tansaniaan töihin. Mistä kaikki ovat nyt yhtäkkiä saaneet tuon päähänsä?!

Iltapäivällä olin viimeisellä luennolla, jossa opiskelijoiden piti palauttaa eräs paperi minulle. Koska yliopiston järjestämä kyyti oli muutaman minuutin kuluttua lähdössä, sanoin opiskelijoille, että ne, jotka eivät vielä olleet ehtineet palauttaa paperia, voisivat palauttaa sen Herbertille. Hetken aikaa oli hiljaista, sitten yksi noista noin sadasta opiskelijasta kysyi, että kuka oikein on Herbert. Korjasin, että herra Wangalle. Koko salillinen opiskelijoita purskahti äänekkääseen nauruun, ja Herbert katsoi minua silminnähden nolostuneena. Tein äärimmäisen suuren virheen kutsuessani opettajaa etunimellä! Livahdin ulos pyytäen matkalla anteeksi äskeistä Herbertiltä.

Bussiin päästyäni istuin alas ja odotin. Kyydin oli tarkoitus lähteä sillä minuutilla, mutta se vain odotti ja odotti. Muut keskustelivat swahiliksi, ja pikkuhiljaa bussista alkoi lähteä ihmisiä pois. Osan näin ottavan taksin ja lähtevän sillä koteihinsa. Yksi takarivin herroista jututti minua englanniksi, ja kun hän kuuli, että opetan ohjelmointia, hän kertoi haluavansa minulta yksityisopetusta ohjelmoinnista. Kerroin hänen löytävän netistä tarvittavaa oppimateriaalia, sillä en ehtisi pitämään hänelle ohjelmointiopetusta. Hän kysyi, matkustaisinko pian takaisin Yhdysvaltoihin. Sanoin, etten ole Yhdysvalloista kotoisin, ja herra ilmoitti, että ei ole mahdollista. Sanoin olevani Suomesta. Herra sanoi, ettei usko minua. Tuijotin hämmästyneenä herraa, ja hän sanoi, että ainoastaan yhdysvaltalainen voi puhua noin hyvää englantia. Tyypillisen suomalaisen tapaan vähättelin englanninkielen taitojani, mutta kiitin kuitenkin kohteliaisuudesta.

Puolen tunnin odottelun jälkeen minun lisäkseni bussissa enää olleet kolme opettajaa lähtivät ulos, ja viittoivat minut mukaansa. Minulle kerrottiin, että jossakin oli uusi rakennus, jossa oli talon siunaaminen menossa. Tumainin henkilökunta oli siinä tilaisuudessa, eikä bussi halunnut lähteä ennen kuin kaikki olisivat kyydissä. Kysyin, kauankohan talon siunaamisessa kestää, eikä kukaan tiennyt. Kysyin, olisiko parempi ottaa daladala ja lähteä sillä asunnolle, ja minulle kerrottiin, että juuri niin nyt pitäisi tehdä. Sitten bussikuski puuttui asiaan, ja lyhyen swahilinkielisen keskustelun jälkeen me nousimme takaisin bussiin ja bussi lähti. Keskustelusta en ymmärtänyt muuta kuin että jokaisessa lauseessa mainittiin mzungu – valkoihoinen ainakin pariin kertaan.

Jäin pois kyydistä, ja samassa risteyksessä jäi myös nuori nainen, iältään 24 vuotta. Hetken hän käveli perässäni, mutta tuli lopulta viereeni kävelemään ja kysyi, olenko menossa Diraan. Myös hän oli matkalla samaan paikkaan. Seuraavaksi hän kysyi, olenko naimisissa. Kerroin, etten ole. Nainen oli hiljaa. Kysyin, onko hän naimisissa. Vastaus kuului suurin piirtein näin: ”En ole. Enkä ikinä aio mennä naimisiin! En halua miestä elämääni. Tiedätkö, en halua tehdä sellaista sitoumusta. Lapsia kyllä haluaisin. Mutta naimisiin en halua, koska silloin on vaarana saada HIV. Nykyisin, mikäli haluan olla miehen kanssa sängyssä, niin vaadin aina kondomia. Lapsia kyllä haluan joskus, mutta miehen pitää käyttää aina kondomia. HIV on iso ongelma tänä päivänä, enkä halua saada tartuntaa. Haluan kasvattaa lapseni yksin, en tarvitse miestä avukseni.” En ole täällä kuullut kenenkään puhuvan noin suoraan.

Nainen kertoi laulavansa kirkkokuorossa, joka kokoontui Diran pihalle harjoittelemaan joka maanantai, keskiviikko ja perjantai. Muut olivat jo paikallaan ja kysäisin voisinko kenties jäädä seuraamaan heidän kuoronsa harjoituksia. Nainen sanoi sen sopivan, joten jäin taka-alalle. Istuuduin viereisen talon portaikkoon ja kuuntelin laulua. Tämä laulu ei ollut sitä afrikkalaista gospelkuoron laulantaa mitä näkyy televisiossa, vaan enemmänkin kuin suomalaisen kirkkokuoron harjoitukset. Hetken kuluttua paikalle tuli kuoron johtaja, joka oli vanha tuttuni laulunopettajaherra. Hän laittoi taustalle soimaan nauhoittamansa rumpusoiton ja harjoitukset jatkuivat. Seurattuani harjoituksia muutaman kappaleen ajan, vilkaisin portille, jossa oli vartija. Sain juuri ja juuri tukahdutettua naurunpurskahdukseni. Kuoron laulaessa vartija, joka oli kuorosta katsottuna piilossa, mutta suoraan minun näkökentässäni, esitti hyvin vakavasti ja teadraalisesti kapellimestaria. Vartija hypähteli portin edessä, piti yllä tahtia käsillään suurin elein ja näytti mukamas eri puolille milloin kenenkin tuli aloittaa osuutensa.

Illalla naapurini tekivät ruoaksi riisiä ja papuja. Sain taas tarjota heille kylmää vettä ruokajuomaksi, ja kaikki olivat iloisia. Yliopiston opiskelijajärjestön kansainvälisistä opiskelijoista vastaava nuorimies Gerald tuli tapaamaan minua Diran portille, tarkoituksena keskustella mahdollisuuksista lähteä käymään Ruahan luonnonpuistossa. Kun menin portille häntä vastaan, minua odotti noin minun mittainen, minua muutaman vuoden vanhempi mies, jonka valkoisessa t-paidassa luki englanniksi: ”Jos olemme mitä syömme, MINÄ OLEN HELPPO, NOPEA JA HALPA.” Hän tuli paikalle noin kymmenen aikaan illalla veljensä kanssa, molemmat taisivat olla pienessä hiprakassa. Hän sanoi matkan luonnonpuistoon onnistuvan helposti, ja sovimme tapaavamme seuraavana päivänä Neema Craftsissa, jotta voisimme keskustella lisää tulevasta matkasta. Tapaamisajaksi sovimme kello yksi, ja varmistin vielä, että kello yksi oli englantilaista aikaa, ei swahiliaikaa. Veljeksiä tämä kovasti huvitti, ja Gerald vakuutti olevansa paikalla tasan kello yksi iltapäivällä. Minä olin tarkoittanut swahiliajalla heidän kellonaikojaan, jossa kello yksi tarkoitti meidän kello seitsemää. Veljekset kuitenkin ilmeisesti luulivat minun tarkoittavan afrikkalaista tapaa myöhästyä aina ja kaikkialta, joten he vakuuttivat olevansa täsmällisiä eivätkä myöhästyisi.

Torstai 17.12.2009

Illalla naapurin naiset kutsuivat minut syömään kanssaan ugalia (maissipuuroa) ja papuja. Sain täysin pyytämättä ja yllättäen kuulla saavani kunnian lukea ruokarukous, joten parin sanan (en ehtinyt keksiä mitään hienoa ja viisasta siinä parissa sekunnissa) jälkeen söimme taas päivällistä yhdessä. Olin kertonut naisille aiemmin, etten erityisemmin pidä ugalista, joten päätin olla nyt mainitsematta mitään. Minä olin ainoa, jolle oli katettu haarukka, sillä ugalia kuuluu syödä sormin. Ugali tarjoillaan yleensä puolikkaan pallon muotoiseksi paineltuna, josta lautasellekin muotoillaan puolikas pallo. Tästä otetaan sormin paloja, muotoillaan se palloksi sormissa ja uitetaan kastikkeessa. Ilmoitin, että minäkin voin syödä sormin kuten kuuluu, mutta naiset sanoivat, että olisi parempi, että käytän haarukkaa. Niinpä minä söin haarukalla ja muut sormin.

Yksi naisista yhtäkkiä ilmoitti, että minun kannattaisi hankkia itselleni tansanialainen mies. Sanoin, etten ollut pohtinut tuollaista asiaa, että en murehdi siitä vielä. Nainen kertoi, että minun pitäisi pikkuhiljaa etsiä itselleni mies, ja hänen mielestään minun tulisi valita tansanialainen mies, ja jäädä tänne asumaan. Kaksi muuta naista ilmoittivat olevansa samaa mieltä. Sitten ensimmäinen nainen ehdotti, että voisin mennä naimisiin hänen poikansa kanssa! Ilmeisesti olen tehnyt naapuriini hyvän vaikutuksen kun hän minusta oikein miniän haluaisi.

Keskiviikko 16.12.2009

Heräsin aamulla puol neljän aikoihin, enkä saanut enää unta. Sähköt olivat tulleet yön aikana takaisin, joten puoli kuuden aikoihin nousin ylös, söin aamupalaa ja katselin ikkunasta ulos. Puoli seitsemältä naapurin laulunopettajaherra näkyi lähtevän töihin, joten liityin hänen seuraansa. Laulunopettajaherran kyyti menee päätienvarresta ohi yleensä seitsemän aikoihin. Odottelimme päätien varressa kymmenisen minuuttia, mutta koska kello ei ollut kuin ehkä 15 vaille seitsemän, laulunopettajaherra päätti hypätä daladalan kyytiin. Niinpä matkustimme daladalalla päätietä pitkin lähelle yliopistoa, ja laulunopettajaherra sanoi, että tässä odotamme pastoria. En ihan ymmärtänyt miksi ylipäänsä tulimme daladalalla, kun tarkoitus kerran joka tapauksessa oli odottaa alkuperäistä kyytiä. Kohta laulunopettajaherra vaihtoi mieltään, ja lähdimme kävelemään tuota noin kilometrin matkaa yliopistolle. Kun yliopiston rakennukset olivat jo näkyvissä, matkaa portille oli varmaankin 300 metriä, laulunopettajaherra päätti, että nyt on kuntoiltu tarpeeksi. Niinpä odottelimme siinä pastoria. Kun pastorin auto saapui, laulunopettajaherra alkoi viittoa ja huitoa suurieleisesti, hypähti keskelle tietä, jotta pastori ei varmasti ajaisi ohi. Ahtauduimme pastorin autoon ja huristelimme viimeiset metrit tyylikkäästi autokyydissä yliopiston pihalle.

Tultuani pastorin kyydillä yliopistolle sain taas henkilökohtaisen kutsun aamuhartauteen. Kävin siis aamuhartaudessa, seurasin oppitunteja ja pidin oppitunteja. Kuten normaalistikin, kaikki tutut (ja suuri joukko tuntemattomia) tulivat kyselemään kuulumisia ja kättelemään. Kaikki paitsi Miraji. Hän oli kun ei olisi minua nähnytkään, vaikka kaikki muut porukasta kävivät vuorollaan kättelemässä puhuivat kanssani niitä näitä. Minua edelleen harmittaa Mirajin käytös (se, ettei hän ilmoittanut reissun peruuntumisesta suoraan), joten päätin olla reagoimatta hänen käytökseensä.

Päivän ehdottomasti mielenkiintoisinta antia oli kaikki häsläys yhden pienen kyselyn ympärillä. Tarkoitukseni oli siis pitää huomenna ja perjantaina opiskelijoilleni pieni kysely tietokoneen käyttöön liittyen. Kävin tulostamassa kyselyn erään laitoksen työntekijän koneelta. Tulostettu kysely piti kopioida jokaiselle opiskelijalle, ja tätä varten toisella puolella yliopistoaluetta oli oma toimistonsa. Sain kopiokoneesta vastaavan henkilön nimen, ja lähdin rakennuksen suuntaan. Pienen etsinnän jälkeen löysin oikean huoneen, mutta se oli lukossa. Kysyin viereisessä huoneessa olleelta mieheltä apua, ja hän kertoi, että ainoastaan yksi henkilö tietää salasanan kopiokoneelle, eikä hän voi siis auttaa minua kopioinnissa. Hän kuitenkin lupasi auttaa minua salasanan tietävän henkilön etsinnässä.

Kävelimme peräkanaa ympäri yliopistoa, mies kyseli vähän väliä vastaantulijoilta tiesikö kukaan missä etsimämme henkilö voisi olla. Lopulta yhdeltä naiselta löytyi puhelinnumero, mutta hän ei halunnut soittaa omasta puhelimestaan, joten hän antoi numeron minulle ja minä soitin. Numero ei ollut käytössä. Menimme yhteen yliopiston ruokaloista ja siellä jollakin naisella oli oikea puhelinnumero. Hän soitti etsimämmelle henkilölle ja kailotti kännykkäänsä että VALKOINEN nainen etsii tätä. Koko ruokala purskahti nauruun. Kävi ilmi, että etsimämme henkilö oli koripallo-ottelussa. Lähdimme sinne. Saimme avaimet, ja olin menossa kopiokoneelle.

Viereisen huoneen mies, joka auttoi minua koko ajan, kertoi, ettemme voi vielä kopioida. Hän kysyi, minkä alan opiskelijoille koe (eli siis kysely, mutta vaikka aina korjasin, että kyseessä on kysely, hän mielsi sen kokeeksi) on tarkoitus pitää. Kerroin opiskelijoita olevan kahdesta eri tiedekunnasta. Nyt meidän piti käydä molempien tiedekuntien toimistosta hakemassa se määrä kopiopaperia, mikä tarvittaisiin sen alan opiskelijoille. Ei kelvannut, että olisin hakenut koko nipun paperia tietojenkäsittelytieteen laitokselta, vaan paperi piti tulla siltä laitokselta, minkä laitoksen opiskelijat niitä käyttäisivät. Saimme paksun pinon paperia ja pääsimme vihdoin kopioimaan. Näiden papereiden kanssa kävelin takaisin tietojenkäsittelytieteen laitokselle vain huomatakseni, että kaikki ovat lounastauolla ja kaikki ovet ovat siis lukossa. Odottelin käytävässä papereiden kanssa, kunnes laitoksen sihteeri tuli tauoltaan. Sitten etsimme kaksi niittikonetta ja käytimme hyvän tovin kahden paperin liittämiseen. Saa nähdä miten saan tuon kasan raahattua Suomeen.

Tiistai 15.12.2009

Tänään minulla ei ollut luentoja, joten päätin keskittyä lepäämiseen ja käydä pikaisesti kaupungilla. Taivas näytti hyvin synkältä, joten päätin odottaa, että sade menee ohi ennen kuin lähden minnekään. Odottelin pari tuntia, mutta sadetta ei kuulunut, joten lähdin kaupungille. Matkalla kaupungille alkoi tietysti sataa vettä, joten kävin Hasty Tasty Too:ssa syömässä odotellessani kovimman sateen laantumista. Seuraavaksi olin ajatellut mennä Internet-kahvilaan, mutta kaikki koneet olivat varattuja, joten jatkoin matkaani keskustaan. Ostin tarvittavat ruoat, kiertelin hieman kangaskaupoissa ja otin taksin takaisin asunnolleni (taksin otin sen vuoksi, että ostin 12 isoa vesipulloa, joiden kantaminen käsin olisi hieman liian raskasta). Oli mukava huomata, että selvisin kaupoissa swahilinkielentaidoillani.

Yhdessä kangas”kaupoista” (eli kadunvarren kojuista) ei näkynyt myyjää, mutta kun olin hetken katsellut kauniin värisiä kankaita, myyjän paikalle ilmestyi todella suloinen arviolta 5-vuotias tyttö, joka alkoi kunnon myyntitykin tavoin kertoa eri kankaista, missä ne on valmistettu ja mikä niiden hinta on. Keskustelin tuon herttaisen tytön kanssa swahiliksi aikani, ja kun olin lähdössä, tyttö alkoi puhua täysin sujuvalla englannin kielellä samat puheet! Ihmettelin, mistä tyttö osasi noin hyvin englantia ja hän vain nauraa kihersi ja ujostellen sanoi, että ei tiedä, hän vain osaa. Lupasin tulla myöhemmin takaisin hänen kojuunsa.

Toisessa kojussa asiakkaana oli musliminainen, jolla oli neljä tytärtä mukanaan. Tytöt olivat iältään noin 3-12 -vuotiaita, kaikki olivat pukeutuneina kaapuun ja huivilla oli peitetty jokaisen hiukset ja kasvotkin. Jäin hieman kauemmaksi katsomaan myytävinä olevia kankaita, ja yllättäen vanhin tytöistä tuli englanniksi juttelemaan minulle, kyseli kuulumisia ja puhui niitä näitä. Pyysin tytöltä apua yhden kangan tekstin kääntämisessä englanniksi, ja hän auttoi minua hyvin ystävällisesti. Nuorin, arviolta kolmevuotias tyttö oli koko ajan pyörinyt ympärilläni, ja alkoi puhua minulle. Yritin ymmärtää tytön puhetta, mutta en ymmärtänyt mitään, jonka kerroin myös pienelle tytölle. Tytöstä tämä oli hauskaa, ja hän nauroi ja jatkoi juttuaan. Kysyin vanhimmalta isosiskolta, josko hän voisi kertoa mitä nuorin sanoo, ja kävi ilmi, että myöskään sisko ei ymmärtänyt pienimmän puheesta mitään. Nuorin ei vielä osannut puhua. Minuun tytön juttelu meni kyllä ihan täydestä, swahilinkielentaitoni ei ehkä sittenkään ole vielä riittävän hyvä.

Illalla laitoin luokkakaverilleni tekstiviestiä ja kysyin minä päivänä suunnittelemme tulevaa matkaamme Ruahan luonnonpuistoon. Viime viikon keskiviikkona kysyin Riverside Campsitella ollessamme luokkakaveriltani, sattuisiko hän tietämään ketään, joka on menossa Ruahaan, jotta voisin liittyä porukkaan. Miraji kertoi kysyvänsä kaverinsa autoa, jotta voisimme mennä sinne omalla porukalla vielä samana viikonloppuna. Kysyin naapurianikin mukaan ja hän oli innoissaan lähdössä viikonloppureissulle (lauantaista sunnuntaihin) Ruahaan minun ja luokkakavereideni kanssa. Perjantaina Miraji ilmoitti, että viikonloppu ei sovikaan, kun niin monella on koulujuttuja tehtävänä. Miraji kertoi reissun siirtyvän viikolla, nyt tämän viikon viikonloppuun siis. Laitoin siis tänään tekstiviestiä, jotta voisimme suunnitella tarkemmin aikatauluja ym reissua varten. Vastaus oli, että hän on perunut reissun kokonaan. Syynä olivat taas koulukiireet.

Tämä on niitä asioita, mitkä raivostuttavat täällä (ja mikä saa arvostamaan suomalaisia entistä enemmän)! Asioissa tapahtuneista muutoksista ei ilmoiteta automaattisesti, vaan vasta silloin kun niistä huomaa kysyä. Viimeiseen asti yritetään pitää kiinni omasta kunniasta (sen ilmeisesti menettää jos joutuu perumaan jo sovitun jutun hyvissä ajoin), ei ajatella ollenkaan sitä, että toinen ei olisi niin suuttunut mikäli saisi tietää asioissa tapahtuvista muutoksista ajoissa. Ilmoitin olevani hyvin, hyvin surullinen mikäli hän todella peruu sopimamme matkan.

Asunnossa ei ollut koko päivänä sähköjä. Niinpä istuin naapureiden kanssa ulkona niin pitkään kuin siellä näki, ja kun tuli pilkkopimeä, lähdimme yhdessä lähimpään kauppaan ostamaan kynttilöitä. Naapurit ostivat minullekin oman kynttilän ja tulitikkuaskin, eivätkä suostuneet ottamaan minulta rahaa. Takaisin päästyämme naapurit aikoivat tehdä töitä, joten menin huoneeseeni. Vajaan tunnin kuluttua naapurit olivat oven takana ja kutsuivat minut jälleen syömään kanssaan. Ruoaksi oli papuja ja riisiä, he kun olivat ymmärtäneet että se on lempiruokaani. Minulla oli jääkaapissa pullollinen kylmää vettä, joten tarjosin sitä ruokajuomaksi. Naapurit olivat aivan haltioissaan kuinka hyvää vesi on kun se on kylmää.

Maanantai 14.12.2009

Aamulla heräsin puoli kahdeksalta, eikä minua enää väsyttänyt. Kuume oli poissa ja olo ihan hyvä. Kymmenen aikoihin nukuin päiväunet ja lähdin kaupungille. Raha-automaatti oli rikki, joten otin daladalan yliopistolle. Kävely otti hieman koville, mutta yliopistolla sain pidettyä neljä tuntia opetusta. Illalla kaksi naapuriani olivat tehneet riisiä ja papuja ruoaksi, ja he kutsuivat minut seuraansa. Söin hyvää ruokaa hyvässä seurassa ja menin ajoissa nukkumaan.

Sunnuntai 13.12.2009

Nukuin yön katkonaisesti, mutta nukuin kuitenkin. Aamulla suomalainen lähetystyöntekijä tuli tyttärensä kanssa katsomaan minua ja he toivat ruokaa sekä lukemista tullessaan. Vointini oli jo huomattavasti parempi, jaksoin pysyä parikin tuntia hereillä. Luin kirjaa ja makasin sängyssäni koko päivän. Tänään tuli hanasta taas vettä, ensimmäistä kertaa neljään päivään. Illalla oloni oli jo niin hyvä, että jaksoin mennä keittiöön ja keitin itselleni nuudeleita, jotta pystyin syömään lääkkeet ruoan kanssa. Keitin myös vettä, jotta sain vihdoin pitkästä aikaa lämmintä pesuvettä.

Lauantai 12.12.2009

Heräsin keskellä yötä oksentamaan. Noin tunnin kuluttua heräsin taas ja oksensin. Tämä toistui viisi tai kuusi kertaa. Kun aamu vihdoin tuli, tunsin itseni rättiväsyneeksi. Raahauduin ylös sängystä ja etsin kuumemittarin. Heräsin puoli tuntia myöhemmin kuumemittari vieressäni. Laitoin viestiä suomalaiselle lähetystyöntekijälle, joka neuvoi minua ottamaan taksin ja menemään lääkärille. Puin päälleni ja menin keittiöön, päätin yrittää syödä edes jotakin, vaikka mieleni ei todellakaan tehnyt syödä mitään. Keittiössä oli naapurissa asuva arviolta hieman päälle 50-vuotias tansanialaisrouva, joka kysyi kuulumisiani. Kerroin rehellisesti, että vointini oli todella huono. Nainen totesi oireeni kuultuaan: ”malaria”. Sanoin yrittäväni syödä jotakin ja tilaavani taksin lääkärille. Nainen sanoi, että hänen pitäisi mennä mittauttamaan verenpaine, koska epäili sen olevan koholla, että hän voisi lähteä mukaani. Kun hän oli noin tunnin kuluttua valmis lähtemään (minä olin tämän ajan istunut ulkona tuolissa odottaen lähtöä), nainen tilasi taksin ja ajoimme lääkärille. Nainen maksoi taksin,vei minut vastaanottoon ja käski minun istua alas.

Kun tuli meidän vuoro, kerroin vastaanoton tädille haluavani tavata lääkärin. Vastaanoton täti ei puhunut englantia, joten naapurini tuli tulkkaamaan. Kävi ilmi, että paikalla oli yksi lääkäri, ja jono oli pitkä. Nainen ehdotti, että kävisin ensin laboratoriossa malariatestissä. Sanoin sen käyvän minulle. Nainen ohjasi minut suoraan jonojen ohi laboratorioon, jossa istuuduin alas ja hetken odotettuamme luokseni tuli laiha nainen, joka alkoi valmistella testin ottamista. Hän puhui naapurini kanssa swahilia, ja minulle hän huusi vähän väliä kimeällä äänellä ”I'm going to hurt you! I'm going to hurt you soon!”

Testin tuloksia piti odottaa 45 minuuttia, ja sen ajan istuin käytävällä. Naapurini kävi torilla ostoksilla. Naapuri tuli takaisin ja minulle tuotiin testin tulos paperilla. Kysyin mikä tulos oli, mutta minulle sanottiin vain, että minun pitäisi mennä tapaamaan lääkäriä. Niinpä menimme taas vastaanottoon, varasin ajan lääkärille ja ehkä 10 minuutin odottamisen jälkeen pääsimme lääkärin huoneeseen. Lääkäri kyseli oireitani, ja katsoi papereitani. Sitten hän totesi, että minulla on malaria, flunssa ja kuumetta. Niinpä hän määräsi minulle lääkkeet malariaan, flunssaan ja kuumeeseen. Naapurini kanssa kävimme hakemassa minulle lääkkeet ja menimme ostamaan minulle ruokaa ja juomista asunnolle. Otimme taksin takaisin asunnolle, ja minä menin huoneeseeni nukkumaan.

Heräsin siihen, että naapurin nainen oli vieressäni puurolautasen kanssa. Hän oli tehnyt minulle ruokaa, koska oli tärkeää, että söisin. Myös toinen naapurini tuli luokseni, kyseli vointiani ja pahoitteli sairastumistani. Syötyäni toinen naapuri otti lautasen ja meni tiskaamaan. Minä jatkoin nukkumista otettuani kaksi lääkettä ensin. Seuraavan kerran heräsin siihen, että kolmas naapurini herätti minut kysyäkseen vointiani. Olin ihan tietoisesti jättänyt oven auki, jotta huoneeseeni pääsisi tarvittaessa. Nukuin koko päivän katkonaisesti. Illalla oli päivän viimeisen lääkkeen ottamisen aika, joten söin banaanin ja otin lääkkeen. Kaikki voimani olivat poissa. Yksi entisistä luokkakavereistani soitti kysyäkseen, lähtisinkö hänen kanssaan hänen kaverinsa valmistujaisjuhliin. Toisessa yliopistossa oli siis valmistujaiset tänään, mutta valitettavasti ne menivät minulta ohi.

Perjantai 11.12.2009

Tänään sade viimein saapui Iringaan! Edellisestä sateesta oli jo useampi viikko, ja näin sadekaudella sadetta pitäisi tulla joka päivä. Sateen kanssa saapui myös ukonilma, mikä aiheutti sen, että sain opettaessani huutaa, jotta ääneni kuuluisi kaatosateen ja ukkosenjylinän yli. Lisäksi sähköt katkesivat muutamaan otteeseen oppitunnin aikana, mikä hidasti tunnin kulkua. Tietokoneen käyttöä opettaessa on turha jatkaa, mikäli ei pysty näyttään mitä tehdään mistäkin.

Yliopistolla kävin vanhassa tutussa olkimajassa syömässä lounaan luokkakavereideni kanssa, söin perinteisesti riisiä ja papuja. Ruoka oli hyvää, ja luokkatoverini olivat ihmeissään kuullessaan swahilinkielentaitoni tilatessani ruokaa ja juomaa. Oli mukava yllättää ihmisiä positiivisesti. Lisäksi pääsin opettamaan swahilia ghanalaiselle vaihto-opiskelijalle.

Illalla järkytyin pahanpäiväisesti, kun huomasin kylpyhuoneessani liskon. Pelkään liskoja yli kaiken! Kysyin tansanialaiselta naapuriltani mitä liskolle olisi tehtävissä, ja hän sanoi, että ei sille tarvitse mitään tehdä, kun ei se tee sinulle mitään pahaa. Yritin selittää pelkääväni liskoja, mutta naapurini vain totesi että mitään ei ole tehtävissä. Niinpä yritän siis ilmeisesti vain tulla toimeen sen kanssa. Toivottavasti tällä kertaa ei ole jälkikasvua tulossa. Tiedän kyllä, että liskoista ei ole mitään varsinaista harmia, itse asiassa päin vastoin: liskot syövät hämähäkkejä ja muita taloissa viihtyviä pieniä ötököitä yms. Tiedän myös, että liskot ovat varmasti myös peloissaan minut nähdessään, ja että ne eivät hypi tai lennä päälleni, vaan ne kulkevat seiniä pitkin. Kaikesta huolimatta, niiden ulkonäkö ja tapa liikkua on vain yksinkertaisesti todella vastenmielinen. Ulkona isonkaan liskon näkeminen ei haittaa, mutta kun lisko on samassa huoneessa kanssani, jo 10cm pitkä lisko saa minut kiljaisemaan kauhusta ja hyppäämään puoli metriä ilmaan.

Olin luvannut parille entiselle luokkakaverilleni lähteväni heidän kanssaan Iringan yöelämään, joten hieman yhdeksän jälkeen luokkakaverini kurvasivat taksilla pihaani ja menimme ensin syömään ja siitä Iringan ainoaan yökerhoon V.I.P Clubille. Ilta sujui hyvin, pojat tanssivat ja kyselivät minulta Suomesta ja opiskelusta Suomessa. Vessassa käydessäni joku porukkamme pojista tuli oven ulkopuolelle vahtimaan, että varmasti selviydyn vessaan ja takaisin yökerhoon. Jossakin vaiheessa yökerhoon tuli joukko valkoisia miehiä, ja ketäs muita he olisivatkaan olleet kuin vanhat tuttuni espanjalaiset! Oloni ei ollut paras mahdollinen, ajattelin sen johtuvan väsymyksestä, joten en vaivautunut menemään espnajalaismiesten luo juttusille.

Pikkuhiljaa oloni muuttui huonommaksi, ja aloin epäillä, että olin kenties syönyt jotakin sopimatonta, sillä enää ei tuntunut, että niin huono olo voisi johtua väsymyksestä. Kysäisin luokkakaveriltani, saako yökerhon ulkopuolelta napattua taksin. Luokkakaverini vastasi myöntävästi, mutta lisäsi, että poistumme kyllä kaikki yhdessä (toisen luokkakaverini isoveljen entisellä luokkakaverilla oli auto, ja tuo isoveljen luokkakaveri oli myös liittynyt seuraamme). Kun mitään ei näyttänyt tapahtuvan, toistin, että haluan lähteä heti, vetosin raskaan viikon aiheuttamaan väsymykseen. Pojat olivat ihmeissään ja ilmeisen harmistuneita. Sanoin, että voin ottaa ulkoa taksin, mutta pojat sanoivat, että he heittävät minut asunnolleni ja palaavat itse takaisin yökerhoon. Pojat nappasivat oluensa mukaansa, minäkin otin vajaan vesipulloni, ja pojat raivasivat tietä läpi täpötäyden yökerhon.

Pihalle päästyämme menimme autoon ja lähdimme. Yökerhon pihalla olleet ihmiset alkoivat huitoa ja huutaa meille. Kävi ilmi, että autostamme oli rengas puhki. Pojat nousivat autosta, antoivat juomapullonsa minulle ja käskivät odottaa. Tukimme koko tien, autot tööttäilivät ja pojat vaihtoivat rengasta. Minä istuin autossa ja odotin. Asunnolleni oli matkaa ehkä 400 metriä, mutta koska oli pimeää, en voinut kävellä. Kun rengas oli saatu vaihdettua, ajoimme asunnolleni, kiitin illasta ja lähdin asunnolleni. Olin liian väsynyt jaksaakseni edes tarjota rahaa kyydistä tai poikien ostamista juomista.

Torstai 10.12.2009

Aamulla heräsin jälleen pappien laulunopettajan koputukseen, ja kävin taas kertomassa, etten ole vielä tulossa yliopistolle. Nukuttuani vielä tunnin, söin aamiaista ja lähdin yliopistolle. Matkalla päätien varteen vastaani käveli nuori muslimityttö, joka tervehti kauniisti (kuten täällä on tapana), tervehdin takaisin ja molemmat jatkoimme matkaa. Ehkä noin viiden metrin päässä minun takanani tyttö pysähtyi, kääntyi ympäri ja sanoi minulle ”Give me money.” Vastasin ”No”, ja molemmat jatkoimme matkaamme. Aina kannattaa ilmeisesti yrittää. Tänään daladalassa (eli siis paikallisessa julkisessa kulkuneuvossa, ikälopussa pakettiautossa, jossa on yleensä noin 15 penkkiä) oli jäljellä ainoastaan seisomapaikkoja, joten sain mukavan lihastreenin heti aamusta tasapainoillessani kuoppaista tietä ajettaessa.

Yliopistolla oli kiireinen päivä: olin seuraamassa luentoa ja esitelmiä, lisäksi pidin itse kaksi kaksoistuntia. Johtuukohan minusta vai opiskelijoista vai onko tilanne sama kaikkialla: vaikka toistin saman asian viisi kertaa, aina jollekin oli epäselvää mitä piti tehdä! Ja vaikka jokainen oli tehnyt tietyn asian jo kolmesti (pyysin heti kertomaan mikäli ei osannut jotakin, jotta voin tulla neuvomaan), kierrellessäni luokassa aina löytyi opiskelijoita joilla ei ollut mitään aavistustakaan miten se asia tehdään. Onko tämä sitä opettajan arkea?

Koska olen herännyt joka yö sääskien ininään, kävin tänään (eilen Miami Super Barissa nähdyn televisiomainonnan uhrina) ostamassa hyttyskarkoitetta. Samalla ostin myös ruokaa, sillä kello oli jo niin paljon, etten olisi ehtinyt syödä ravintolassa ja tulla kotiin ennen pimeän tuloa. Pimeä tulee täällä ihan hetkessä, joten on hieman ahdistavaa kävellä kaupungilta majapaikkaan, kun yrittää kävellä hieman nopeampaa koko ajan. Jos asunnolta auringon vielä paistaessa, saattaa käydä niin, että ennen kuin pääsee kaupungille, on jo pilkkopimeää. Kun missään ei ole katuvaloja, ulkona ihan oikeasti on pilkkopimeää. Ja pimeällä ei varsinkaan valkoisella, eikä naisella, eikä yksin kulkevalla, ole mitään asiaa olla ulkona.

Ehdin asunnolleni ennen pimeää, ja yllätyksekseni tänäänkään ei ole vettä. Ei olisi pitänyt valittaa lämpimän veden puuttumisesta, sillä edes kylmän veden tuleminen oli luksusta verrattuna tähän, kun ei saa käsiä pestyä, käytyä suihkussa, vedettyä vessaa ja niin edelleen. Toki eihän Suomessakaan aina kaikkialla tule hanasta vettä, mutta yleensä omalla kohdallani ainakin sellaiset tilanteet ovat kesämökillä tai jollakin leirillä. Silloin ollaan kuitenkin aina jonkin järven tai joen lähettyvillä. Onneksi otin mukaani kosteuspyyhkeitä, ne tulivat tarpeeseen.

Keskiviikko 9.12.2009

Tänään on Tansanian kansallispäivä, eli pyhäpäivä. Aamulla nukuin pitkään, ja sopimuksen mukaan menin kymmeneltä aamiaiselle keittiöön. Olin sopinut viereisessä huoneessa asuvan tansanialaisnaisen kanssa, että hän ilmoittaa aamulla mikäli Iringassa tapahtuu jotakin näkemisen arvoista näin juhlapäivän kunniaksi. Aamiaistettuani palan ananasta ja mangon sekä jogurtin ja kuultuani että Iringassa ei tapahdu mitään, menin takaisin huoneeseeni. Tumainin opiskelija, entinen luokkatoverini Miraji oli eilen illalla luvannut, että teemme tänään jotakin porukalla, joten laitoin hänelle vielä viestiä kysyäkseni missä näemme ja mihin aikaan. Jonkin ajan kuluttua sain vastauksen, että lähdemme kello kahdelta Riverside Campsitelle, reilun 10 kilometrin päässä Iringan keskustasta olevalle lähinnä valkoisten käyttämälle leirialueelle (tänne muuttavat valkoiset menevät yleensä Campsitelle kalliille kielikurssille ennen kuin aloittavat oikean työnsä).

Yhdeltä aloin valmistautua lähtöön, pakkasin laukun valmiiksi ja kokeilin vielä kerran josko pääsisin suihkuun, mutta ei, vettä ei ollut tullut koko aamuna eikä sitä tullut vieläkään. Puoli kahdelta odottelin jo huoneessani valmiina lähtöön. Kahdelta vilkuilin ikkunasta etsien Mirajin autoa. Puoli kolmelta laitoin viestiä ja kysyin missä he ovat, kolmelta sain viestin että he ovat matkalla. Menin ulos odottamaan, ja hieman ennen neljää he vihdoin saapuivat. Ihmeteltyäni viivästynyttä saapumisaikaa, sain vastaukseksi vain toteamuksen, että kello kaksi oli tansanialaista aikaa. Niinpä tietysti. Ulkona odottelu sujui melko kivuttomasti, nelikymppinen paikallinen mies tuli jututtamaan minua ja halusi tietää mistä heimosta Suomessa tulen, paljonko maksaa lentolippu Suomesta Tansaniaan, aionko asua täällä loppuelämäni ja voisinko ottaa itselleni tansanialaisen miehen. Kertoi mies itsestäänkin jotakin, muun muassa että hänellä on vaimo ja kolme lasta, ja että hän olisi todella onnellinen jos saisi itselleen myös valkoihoisen vaimon, valkoihoisen kanssa kun lapsista tulisi niin kauniin värisiä.

Kun Miraji vihdoin saapui, hänen kyydissään oli entinen parityöparini Dennis, toinen entinen luokkatoverini Peter sekä ghanalainen vaihto-opiskelija. Dennis kysyi ensimmäisenä, olinko sattumalta saanut lapsia. Jo lähes kaksi vuotta sitten hän ilmoitti haluavansa vaimokseen minun ja tansanialaisen miehen tyttölapsen. Jouduin tuottamaan pettymyksen. Ihanaa, että Dennis ei ole muuttunut tippaakaan tänä aikana! Tai itse asiassa, hänen partansa kasvaa nykyään paljon paremmin kuin 1,5 vuotta sitten, mutta jutut ovat aivan samanlaisia. Dennis on luokan nuorin ja ainakin aikaisemmin hän oli myös menestynein opiskelija. Ikänsä vuoksi hän on vielä hyvin poikamainen ja muista poiketen täysin vilpitön kaikessa, en ole kertaakaan kokenut hänen yrittävän hyötyä minusta millään tavalla.

Ajoimme Riverside Campsitelle, mutta meidät käskettiin poistumaan saman tien. Kello oli 16.40, ja paikan uusi johtaja halusi kaikkien ulkopuolisten olevan pois alueelta viiteen mennessä. Ajoimme joen toisella puolella olevalle toiselle leirialueelle, jonka vartija oli paljon joustavampi. Hän antoi meidän kävellä alueella kunhan jättäisimme auton portin ulkopuolelle. Niinpä teimme retken vesiputouksille. Mukavan päiväretken jälkeen ajoimme takaisin Iringaan ja kävimme Miami Super Barissa syömässä vuohenlihaa ugalilla (tosin koska ugali eli maissipuuro ei ole omaa suurinta herkkuani, minä otin sen sijaan perunaa). Yllättävän hyvin ilman ruokailuvälineitä sujuneen päivällisen jälkeen pojat maksoivat ruoat ja toivat minut asunnolleni.

Näin muuten tänään ensimmäisen kerran liskoja, nekin oli molemmat ulkoilmassa. Illalla vettä tuli jo hanoista, mutta ei vielä suihkusta. Sähköt pysyivät ekaa kertaa täällä ollessani koko päivän toiminnassa (tai en ainakaan ollut paikalla, mikäli sähkökatkoja oli). Taivaalla näkyi jo lupaavan tummia pilviä, ehkä täällä vihdoin kohta sataa.

p.s. Internetyhteys on talla hetkella niin huono, ettei tama lataa kuvia ollenkaan. Lisaan niita heti kun paasen paremman yhteyden aareen.

Tiistai 8.12.2009

Aivan kuin oveeni olisi koputettu. Avaan silmäni ja katson kelloa, joka näyttää 6.45. Oveen koputettiin uudestaan. Niinpä tietysti: eilisaamun laulunopettajaherra on tullut hakemaan minua yliopistolle. Nousen sängystä ja menen yövaatteisillani avaamaan oven. Herra seisoo oven takanaa ja ihmettelee, etten ole valmis lähtemään. Kerron tulevani tänään myöhemmin yliopistolle, herra lähtee ja minä jatkan uniani. Kolme tuntia myöhemmin vihdoin herään. Aamupalaksi join yhden 200 ml:n mangomehun ja sen voimalla lähdin paahtavassa kuumuudessa kävelemään kohti päätietä. Nousin kyytiin ensimmäiseen daladalaan, jossa koulutyttö joutui antamaan minulle istumapaikkansa. Yliopiston ristykseen tultuamme (, josta on 5-10 minuutin kävelymatka yliopistolle) daladala ei kääntynytkään takaisin, vaan varmistettuaan että olen menossa Tumainille, kuski lähti ajamaan yliopistolle. Koska olin nyt hyvissä ajoin yliopistolla ennen tunnin alkua, lähdin aamuteelle ja -munkille yliopiston kahvioon. Mielummin olisin ottanut keitetyn munan (teen kanssa on tarjolla keitettyjä munia ja munkkeja), mutta ne olivat loppu. Syötyäni laulunopettajaherra tuli aamukahville ja vaihdoimme kuulumiset. Lupasin ilmoittaa tästä lähtien tulenko hänen seurassaan aamulla vai menenkö daladalalla myöhemmin.

Aamun luennon jälkeen yritin hoitaa asioita koulun tietokoneluokassa, mutta kun mikään sivu ei taaskaan suostunut latautumaan järjellisessä ajassa, luovutin, ja lähdin daladalalla keskustaan nettikahvilaan. Matkalla daladala alkoi savuta, joten auto sammutettiin, meidät pyydettiin pois autosta ja koneiston päälle kaadettiin kanisterillinen vettä. Matka jatkui. Kaupungissa kävelin ympäriinsä, ostin torilta ananaksen ja mangoja, kävin Babanusassa syömässä ja ostin hieman ruokaa asunnolleni. Löysin Babanusan vasta ihan viime käyntini lopussa, ja muistelin kuinka herkullista ja halpaa ruoka siellä olikaan. Ruoka todella oli halpaa, mutta koska en ole ollut reissussa kuin vasta viikon, ei ruoka vielä mitenkään erityisen hyvältä kyllä maistunut. Kanassakaan ei pahemmin ollut syömistä. Lusikalla kokonaisen kanankoiven ja riisin sekä papujen ja ”salaatin” syöminen oli hieman hankalaa, ja paikallisten tapaan käsin syömällä sain vain käteni rasvaiseksi . Taisi viimeksi neljä kuukautta täällä tehdä tehtävänsä ja moni ruoka oli huippuhyvää loppuajasta!

Koska halusin ostaa vettä muutamaksi päiväksi eteenpäin, soitin tutulle taksikuskille Juliukselle, ja pian hän kurvasi vanhalla tutulla autollaan bussiaseman reunalla olevan modernin VodaShopin eteen. Heti ensi sanoikseen hän tokaisi, että onpas minusta tullut iso. Kun pääsin auton kyytiin ja hämmästelin kuinka hän vielä muisti minut, hän kertoi, että minun pitäisi alkaa kuntoilla, kun olen näin isoksi tullut. Matkalla selvisi että hänen kaksospoikansa olivat oppineet kävelemään, mutta he eivät vielä osaa puhua. Julius oli yllättynyt, kun kerroin olleeni Suomessa. Muuttuneesta ulkomuodostani päätellen olin nauttinut olosta kotona. Julius päivitteli ajan kulua, tuntui kuulema siltä kuin olisin ollut vielä muutama kuukausi sitten Iringassa. Majapaikkaani päästyämme kysyin matkan hintaa. Hinta oli 2 500 Tsh, ja kaivaessani rahojani Julius kertoi että 2 000 Tsh (hieman yli euro) riitti tällä kertaa, se olisi hänen tervetulolahjansa minulle.

Taksista pois astuttuani näin majapaikkani kodinhoitajan tulevan minun huoneestani. Hän kertoi pyykkini olevan nyt kuivumassa, ja voisin sen hakea sieltä illalla. Olin siis aamulla kysynyt kodinhoitajalta onko täällä joku joka pesee pyykit, ja hän kertoi hänen pesevän pyykit saman päivän aikana. Kävin katsomassa takapihalle ripustettuja pyykkejäni, ja kysyin, eikö niitä pidä silittää ennen kuin ne laittaa päälle (kuten viime vierailulla oli). Kodinhoitajan mukaan se olisi minun päätettävissäni, mutta silittäminen maksaisi ylimääräistä. Kuulin nyt ensimmäistä kertaa, että pyykinpesu ei kuulunutkaan huoneen hintaan, vaan siitä piti maksaa. Pyykkieni (joita ei ollut edes paljon) pesu oli maksanut jo tähän asti 4 000 Tsh (reilu 2e), joten kiitin tiedosta ja päätin olla ottamatta silitystä. Maksettuani kodinhoitajalle päätin pestä tästä lähtien pesen pyykkini itse.