Maanantai 21.12.2009

Aamupäivästä lähdin kaupungille ostoksille. Koska kaikki kadunvarren kojut on purettu, batiikkien, patsaiden tms ostaminen ei enää ole yhtä helppoa kuin aiemmin, sillä nyt ensin pitää löytää myyjät. Niinpä menin muutaman puistossa norkoilevan nuorukaisen luokse, ja kysyin, olisiko heillä batiikkeja (kankaalle tietyllä tyylillä maalattuja eläinten tai tansanialaisten, yleensä masaiden, kuvia). Tuli ihan sellainen olo, kuin olisin jotakin laitonta hankkimassa. Pojat ryhdistäytyivät saman tien, hakivat puun alta reppunsa ja alkoivat kilpaa esitellä batiikkejaan.

Katsoin yhden pojan batiikit, ja valitsin niistä muutaman mielenkiintoisen. Sitten katsoin seuraavan pojan batiikit, sitten seuraavan ja taas seuraavan. Sana kiiri, että joku on aikeissa ostaa heidän töitään, ja aina tuli uusia nuoria miehiä repun kanssa esittelemään töitään. Kun kysyin batiikkien hintoja, sain aivan naurettavia vastauksia. Suurimman (n. 40cm*50cm) hinnaksi kerrottiin 25 000 shillinkiä (n. 14e), keskikokoisen (arviolta 20cm*50cm) hinta oli ”erikoistarjous minulle” 15 000 ja pienet (n. 20cm*20cm) maksoivat 12 000 shillinkiä. Kuultuani hinnat purskahdin ihan oikeaan nauruun, sen jälkeen vielä hieman dramaattiseen tekonauruun. Kerroin, etten ala edes tekemään kauppaa heidän kanssaan, koska he kehtasivat sanoa minulle tuollaiset hinnat.

Yksi rastapäinen nuorimies tuli luokseni ja sanoi, että hän lupaa antaa minulle reilun hinnan jos suostun katsomaan hänen batiikkejaan. Sanoin luottavani häneen, valitsin ensimmäisen mukavan näköisen ja kysyin hintaa. Hänen esittelemänsä batiikit olivat pienimpää kokoa, ja hän sanoi hinnaksi 2 500 shillinkiä. Olin päättänyt, että olen valmis maksamaan niistä 2 000 shillinkiä, joten sanoin hänelle sopivan hinnan olevan 1 500 shillinkiä. Ihmettelin, että rastapää kertoi niinkin halvan hinnan, ja epäilin, olinko kenties vieläkin maksamassa liian korkeaa hintaa. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että 2 000 shillinkiä on minun mielestäni sopiva hinta, joten en yrittänyt tinkiä hintaa sen alle. Valitsin häneltä muutaman mieluisan batiikin, ja seuraavaksi hän kysyi voisiko esitellä minulle vielä keskikokoisia batiikkeja. Sanoin sen käyvän, mutta maksaisin niistä 3 000 shillinkiä kappaleelta enkä yhtään enempää. Loppujen lopuksi sekin kävi. Suurimman batiikin myyjäkin laski hintaa pikkuhiljaa, ja lopulta ostin häneltä yhden batiikin 4 000 shillingillä. Näiden lisäksi ostin kaksi banaanipuun lehdistä tehtyä taulua alkuperäisen 15 000 shillingin hinnan sijaan 4 000 shillingillä kappaleelta. Olin tyytyväinen ostoksiini ja niin olivat pojatkin.

Otin daladalan yliopistolle vain kuullakseni perillä, että päivän luennot on peruttu. Niinpä kysyin entiseltä luokkakaveriltani Pricillalta, joka oli kutsunut minut jo ensimmäisellä viikolla katsomaan tytärtään, voisinko tulla tänään kylään. Hän sanoi sen käyvän, ja niinpä lähdin hänen luokseen. Pricilla oli siis viimesillään raskaana kun 1,5 vuotta sitten lähdin Iringasta, ja nyt hänellä oli pieni tytär Sara, joka oli koko luokan prinsessa (kaikki puhuivat Sarasta ja kävivät säännöllisesti häntä katsomassa). Pricilla asuu ihan yliopiston lähellä, joten kävely sinne muutamien talojen pihojen poikki kesti vain joitakin minuutteja.

Kun saavuimme hänen kotiinsa, hänen kotiapulaisensa, noin 15-vuotias tyttö, oli juuri tekemässä leipätaikinaa. Kysyin swahiliksi tytön kuulumisia, ja tyttö vastasi rennolla swahililla. Tästä hyvästä Pricilla ojensi tyttöä tyttöä ja komensi, että minua kuuluu puhutella kunnioittavasti eikä käyttää tuollaista tuttavallista kieltä. Tyttö katui ja poistui huoneesta takaperin kasvot koko ajan minuun päin. Pricilla lähti etsimään tytärtään, joka oli kavereiden kanssa jossakin. Tällä välin kotiapulaistyttö tuli muutaman kerran hakemaan leipomistarvikkeitaan ja joka kerta hän pyyteli anteeksi häiriötä. Yritin jutella tytöllä, ja hän vastasikin minulle hyvällä englannilla. Sain tytön jopa hymyilemään ja hieman rentoutumaan.

Hetken kuluttua entinen luokkakaverini Miraji tuli yllättäen kylään Pricillalle. Hän vaikutti kovin yllättyneeltä nähtyään minut siellä, mutta istuutui kumminkin alas. Miraji ei ole puhunut minulle päiväkausiin, sen jälkeen kun kerroin pettyneeni häneen. Hän oli siis luvannut järjestää matkan Ruahan luonnonpuistoon, mutta perui reissun minulle kertomatta. Yliopistolla Miraji on sen jälkeen vain vältellyt minua ja jos on joutunut samaan seuraan, hän on ollut kuin ei olisi huomannutkaan minua. Nyt hän kuitenkin kyseli kuulumisiani varovasti.

Kun Pricillan 1,5-vuotias tytär Sara viimein saapui, Miraji jutteli tytölle tuttavallisesti ja yritti saada tyttöä tulemaan tervehtimään häntä. Tyttö ei kumminkaan tuntunut huomaavan Mirajia ollenkaan, vaan hänen katseensa oli nauliintunut minuun. Sara käveli luokseni ja nosti kätensä. Kumarsin sen verran, että Saran käsi ylettyi päähäni, ja tyttö lausui minulle swahilinkielen kunnioittavimman tervehdyksen. Tuohon tervehdykseen siis kuuluu, että nuorempi koskettaa kädellään vanhemman päätä, sanoo ”Shikamoo” ja vanhempi vastaa ”Marahaba”.

Tyttö meni äitinsä luokse ja kertoi nähneensä ulkona vauvan. Sitten tyttö esitteli onnellisena karamelliaan, jonka oli saanut. Kysyin, saisinko ottaa äidistä ja tyttärestä kuvan, ja se sopi hyvin. Näytin kamerastani ottamaani kuvaa Saralle, ja hetken kuvaansa ihmeteltyään hän kiipesi syliini. Pricilla ja Miraji olivat aivan ihmeissään, sillä tämä oli kuulema ensimmäinen kerta, kun Sara näki valkoihoisen. He olivat hieman pelänneet, ettei tyttö suostuisi tulemaan kanssani samaan huoneeseen tai että tyttö olisi alkanut itkeä (niinkuin itsekin hieman pelkäsin, daladalassa tuollaista käy aina välillä). Miraji otti kuvan minusta ja Sarasta, ja kuvan nähtyään Sara osoitti kuvaa ja alkoi hokea: ”kaunis, kaunis”.

Lyhyen vierailun jälkeen lähdimme takaisin kohti yliopistoa, ja olin menossa portilta lähtevän daladalan kyytiin. Miraji pyysi, että vierailisin vielä hänenkin asunnollaan, hän kun asui myös aivan lähellä. Sanoin sen sopivan, ja niinpä kävimme hänen asunnollaan. Pricillan ja Saran asunnossa oli ollut makuuhuone ja pienenpieni ”eteinen”, joka toimi keittiönä ja olohuoneena. Tuohon eteiseen ei mahtunut mitään muuta kuin pari tuolia ja yksi pieni pöytä, jolla oli astioita ja ruokatarvikkeita. Mirajin asunnossa ei ollut keittiötä ollenkaan, vaan ainoastaan yksi makuuhuone, jossa oli parisänky ja yksi pöytä. Parisängyn hän jakoi toisen opiskelijan, Denisin kanssa. Miraji kehui, kuinka hyvä säästö huoneen jakaminen muiden kanssa oli, sillä nyt vuokra oli vain 15 000 (8e) shillinkiä kuussa henkeä kohti plus vesi ja sähkö. Sähkölasku oli koko talon viidessä huoneessa yhteensä noin 2 000 shillinkiä, ja koska jokaisessa huoneessa asui kaksi opiskelijaa, henkeä kohti sähkölaskua jäi maksettavaksi noin 200 shillinkiä kuukaudessa (n. 0,13e).


Lähdimme takaisin yliopistolle, ja Miraji kertoi olevansa menossa keskustaan, ja tarjosi kyytiä. Yliopiston portilla oli kaksi opiskelijaa, jotka kysyivät, voisiko Miraji antaa heillekin kyydin. Niinpä ajoimme jonnekin hieman syrjempään, jossa jokaisessa kadunkulmassa kuulin jonkun tai joidenkin huutavan ”MZUNGU!”. Miraji nauroi melkein kippurassa vastauksilleni, joita tässä ajan mittaan olen kehitellyt tuohon mzungutteluun. Vakiovastaukseni kun joku huutaa minulle ”valkoihoinen!” on huutaa takaisin ”mustaihoinen!” tai ”missä!?” tai ”kappas!”.

Kävimme Mirajin perheen omistamassa liikkeessä, jossa hän esitteli minut siskolleen. Seuraavaksi kävimme Dallas Supermarketissa, jossa myyjäneiti alkoi huvittuneena kertoa minusta swahiliksi. Olin aamulla käynyt pyytämässä takaisin 300 shillinkiä (alle 0,2e), kun hän oli vahingossa veloittanut minulta liikaa viime ostoskerralla. Tämä oli vallan hassua! Ajatella nyt, valkoihoinen tulee kauppaan varta vasten takaisin tuollaisen summan takia, 300 shillingin takia! (Kyllä, minustakin se tuntui jollakin tavalla turhalta, mutta ihan periaatteesta halusin oikeaista virheen.) Miraji vielä varmisti minulta englanniksi (ilmeisesti he eivät tajunneen minun ymmärtäneen keskustelun kulkua), olinko tosiaan tullut kauppaan ja vaatinut takaisin väärin veloitettua 300 shillinkiä! Kerroin asian olleen juuri niin, ja yhdessä kassaneiti ja Miraji nauroivat minulle. Sitten Miraji kertoi, että kassaneiti haluaisi, että hänen veljensä menisi minun kanssani naimisiin. Erehdyin kysymään kuka kassaneidin veli on. Miraji tietysti.

Miraji halusi tavata Josephatin, ugandalaismiehen, jonka kanssa kävin eilen Miamissa syömässä. Soitettuaan miehelle kävi ilmi, että Josephatin piti käydä vielä hoitamassa jokin asia, sen jälkeen he voisivat tavata. Koska Miraji ei halunnut enää lähteä takaisin yliopistolle eikä minullakaan ollut mitään suunnitelmia, menimme odottamaan Josephatia tämän hotellin aulabaariin. Aulabaarissa oli vanhempi tansanialaismies, joka kutsui meidät seuraansa. Kävi ilmi, että mies oli Tansanian (en muista mikä) ministeri. Miraji muutti saman tien käytöstään ja seuraavat pari tuntia sain seurata Mirajin mielistelyä. Kun mies lähti, hän maksoi kaikki juomamme ja Miraji lähti saattamaan miestä parkkipaikalle. Hetken kuluttua Miraji tuli takaisin ja kertoi koko elämänsä muuttuneen. Nyt hänestä kuulema tulisi jonakin päivänä jotakin todella suurta, nyt hänellä oli vaikutusvaltaa ja mahdollisuudet mihin tahansa.

Kun Josephat saapui, lähdimme Mama Siyowelwaan, asuntoni lähellä olevaan kitimoto (sianliha) -paikkaan syömään. Minulla ei ollut erityisemmin nälkä, joten tilasin chipsi mayain (lohkoperunamunakkaan). Seuraamme liittyi myös Tumainin atk-tyyppi, noin nelikymppinen isomahainen lyhyt mies. Mies kittasi alkoholia alas kurkustaan kuin viimeistä päivää, ja kertoi viidestä juomissäännöstä, jotka hän oli oppinut venäläisiltä yhtenä alkoholinhuuruisena iltana.
Sääntö 1: Syö aina samalla kuin juot. Näin et tule humalaan niin helposti.
Sääntö 2: Juo aina hyvien ystävien kanssa. Saatat tehdä jotakin tyhmää, jolloin tarvit ystäviäsi turvaamaan selustasi.
Sääntö 3: Älä ikinä juo kiireessä.
Sääntö 4: Älä ikinä lähde kesken illan pois.
Sääntö 5: Mikäli kaikesta huolimatta joudut lähtemään syystä tai toisesta pois kesken illan, tee se huomaamattomasti. Älä missään nimessä pidä mitään jäähyväispuhetta. Paras tapa poistua on tilata uusi juoma ja sanoa lähtevänsä käymään vessassa. Koska sinulla on täysi juoma pöydässä, muut luulevat, että olet vielä tulossa takaisin.

Syötyään kitimotoa (sianlihaa) ja ugalia (maissipuuroa) ja juotuaan Konyagia (tansanialaista Koskenkorvaa) puoli pulloa, mies tilasi uuden kokiksen kyytipojaksi ja lähti käymään vessassa. Minä, Miraji ja Josephat nousimme ja lähdimme kukin majapaikkaamme.