Perjantai 18.12.2009

Olipas hämmentävä päivä! Aamulla heräsin seitsemältä ilman herätyskelloa, lueskelin lainaamaani kirjaa, söin aamupalaa ja lähdin kohti yliopistoa. Päätien varteen päästyäni kohdalle pysähtyi daladala, jonka konduktööri (oven avaaja ja rahastaja) kysyi olenko menossa Tumainille. Hyppäsin kyytiin. Muutaman kilometrin päässä kaikki muut daladalan asiakkaat olivat jääneet pois, joten konduktööri käski minun etsiä itselleni toisen kyydin, he lähtivät takaisin Iringan keskustaan, koska tyhjällä (tai lähes tyhjällä) autolla ei kannata ajaa. Jäin odottamaan seuraavaa daladalaa tien varteen. Vieressäni oli nuori mies hieman rähjäisissä vaatteissaan ja yllättäen alkoi jutella minulle englantia. Juttelimme niitä näitä, mies kertoi odottavansa myös daladalaa, hän oli matkalla kotiinsa Kihesaan (kylään Iringan ja Tumainin yliopiston puolivälissä). Nousimme molemmat daladalan kyytiin, ja matka jatkui.

Matkalla pysähdyimme tankkaamaan. Pihan ojan vieressä kulki kaksi poikaa likaisissa vaatteissa, iältään ehkä 2 ja 5. Isompi pojista piti kättään suojelevasti pienemmän hartijoilla. Pojalla oli kädessään kankaanpalanen, johon oli sidottu toinen pala kangasta, johon taas oli sidottu pala kangasta. Näistä muodostui naru, jonka päässä oli tyhjä vesipullo. Vesipullojen korkeista oli tehty vesipullon alle pyörät, auton renkaiksi. Voi kun olisin saanut sen näyn ikuistettua kameraani.

Tumainin risteyksen kohdalla jäin pois, mutta konduktööri ei huolinut rahojani. Tätä ihmeteltyäni etupenkiltä nousi sama mies, kenen kanssa juttelin aiemmin (, jonka olisi pitänyt jäädä pois kyydistä useampi kilometri aikaisemmin), ja hän kertoi maksaneensa minunkin matkani. Annoin matkarahan miehelle, ja lähdin kohti yliopistoa. Mies seurasi minua. Kysyin, minne hän on matkalla, ja hän sanoi menevänsä yliopistolle kavereita moikkaamaan. Kävelimme polkua pitkin, mies koko ajan vierelläni (, minkä vuoksi toinen joutui koko ajan kävelemään polun vieressä eikä polulla) kysellen kysymyksiä. Mies kertoi haluavansa aivan ehdottomasti jatkaa yhteydenpitoa kanssani myöhemmin, ja pyysi puhelinnumeroani. Huijasin sanoen, ettei minulla ole puhelinta mukana, mutta että voisin kirjoittaa numeroni hänen puhelimeensa. Hänen puhelimensa oli kotona, ja hän kysyi oliko minulla paperia ja kynää. Huijasin taas ja sanoin ettei ole.

Matka jatkui. Mies edelleen halusi kovasti yhteystietoni, joten hän ilmoitti käyvänsä viereisessä tienvarsikojussa ostamassa kynän, jotta saisi numeroni kirjoitettua. Totesin että selvä, ja jatkoin matkaani. Luulin miehen jo luopuneen ajatuksesta, mutta vähän ennen yliopiston porttia mies käveli vierelleni kynän ja paperin kanssa. Koska minulla ei ollut mitään mielenkiintoa olla yhteydessä mieheen, kirjoitin paperille ensimmäisen mieleeni tulleen naisen nimen ja sattumanvaraisen yhdistelmän numeroita. Juuri ennen Tumainin porttia mies muutti mielensä, ei menisikään katsomaan kaveriaan, ja kääntyi pois. Epäilen, että häntä ei olisi päästetty yliopiston alueelle sisälle, sen verran epäsiistin näköinen hän oli.

Sovin eilen laitoksen sihteerin kanssa, että hän kopioi minulle tarvitsemani paperit täksi aamuksi. Sovimme hänen antavan paperit minulle klo 10.30, sillä tarvitsin niitä juuri silloin. Kävin yliopistolle päästyäni (vähän yli kahdeksan) sihteerin työhuoneessa, mutta hän ei ollut paikalla. Kävin työhuoneessa vielä muutamaan otteeseen, mutta sihteeri ei ollut paikalla. Kun kello oli 10.30, hän ei vieläkään ollut työhuoneessaan. Kuulin, että hän oli kyllä töissä, mutta kukaan ei tiennyt minne hän oli lähtenyt. Kävin kopiokonehuoneessa, jossa kuulin, että sihteeri oli käynyt kopioimassa paperit jo aiemmin, ja hän olisi kuulema teellä viereisessä kahvilassa. Sihteeri ei ollut sielläkään. Kävin vielä kerran hänen työhuoneessaan, turhaan. Niinpä jouduin menemään tunnille ilman papereita (ja tämän vuoksi joudun menemään tunnille vielä maanantainakin, kun muuten olisin voinut pitää vapaapäivän). Puoli kahdentoista aikoihin sihteeri tuli minua vastaan kopioimiensa papereiden kanssa ilman minkäänlaista selitystä tai pahoittelua myöhästymisestä.

Istun usein laitoksen aulan penkillä. Muutamat luokkatoverini tulivat jututtamaan minua, ja tuli puheeksi se, etten ole naimisissa. Yksi luokkakavereista sanoi, että nyt olen sopivan kokoinen menemään naimisiin (viime vuonna olin heidän mielestään liian laiha), mutta minun tulisi pitää huolta, etten lihoa enempää. Syynä oli se, että miehen pitää pystyä kantamaan vaimonsa sairaalaan, mikäli vaimo sairastuu. Seuraavaksi luokkakaverit ilmoittivat, että minun tulisi hankkia tansanialainen mies ja jäädä asumaan Tansaniaan. Yksi luokkakavereista laittoi kätensä minun käteni viereen ja huokaisi, että katso nyt kuinka kauniin värisiä lapsia tulisi jos meidän ihonvärimme yhdistäisi.

Myöhemmin päivällä törmäsin taas yhteen luokkakaveriin, jota en ollut tänään vielä nähnyt. Hän kysyi, opiskelenko nyt toista tutkintoani. Kerroin opiskelevani edelleen ensimmäistä tutkintoani. Hän kysyi, aionko jatkaa tohtoriksi asti. Kerroin, että menen varmaankin töihin maisterin paperit saatuani. Mies totesi, että tulen töihin siis Tansaniaan. Sanoin, että uskoisin jääväni töihin Suomeen. Mies korjasi, että ei kun Tansaniaan. Sitten hän vilkaisi ympärilleen, ettei kukaan vain kuulisi suurta salaisuutta, ja kertoi melkein kuiskaten, että tansanialaiset miehet ovat hyviä. Sitten hän kertoi, että minun pitäisi mennä naimisiin tansanialaisen miehen kanssa ja jäädä Tansaniaan töihin. Mistä kaikki ovat nyt yhtäkkiä saaneet tuon päähänsä?!

Iltapäivällä olin viimeisellä luennolla, jossa opiskelijoiden piti palauttaa eräs paperi minulle. Koska yliopiston järjestämä kyyti oli muutaman minuutin kuluttua lähdössä, sanoin opiskelijoille, että ne, jotka eivät vielä olleet ehtineet palauttaa paperia, voisivat palauttaa sen Herbertille. Hetken aikaa oli hiljaista, sitten yksi noista noin sadasta opiskelijasta kysyi, että kuka oikein on Herbert. Korjasin, että herra Wangalle. Koko salillinen opiskelijoita purskahti äänekkääseen nauruun, ja Herbert katsoi minua silminnähden nolostuneena. Tein äärimmäisen suuren virheen kutsuessani opettajaa etunimellä! Livahdin ulos pyytäen matkalla anteeksi äskeistä Herbertiltä.

Bussiin päästyäni istuin alas ja odotin. Kyydin oli tarkoitus lähteä sillä minuutilla, mutta se vain odotti ja odotti. Muut keskustelivat swahiliksi, ja pikkuhiljaa bussista alkoi lähteä ihmisiä pois. Osan näin ottavan taksin ja lähtevän sillä koteihinsa. Yksi takarivin herroista jututti minua englanniksi, ja kun hän kuuli, että opetan ohjelmointia, hän kertoi haluavansa minulta yksityisopetusta ohjelmoinnista. Kerroin hänen löytävän netistä tarvittavaa oppimateriaalia, sillä en ehtisi pitämään hänelle ohjelmointiopetusta. Hän kysyi, matkustaisinko pian takaisin Yhdysvaltoihin. Sanoin, etten ole Yhdysvalloista kotoisin, ja herra ilmoitti, että ei ole mahdollista. Sanoin olevani Suomesta. Herra sanoi, ettei usko minua. Tuijotin hämmästyneenä herraa, ja hän sanoi, että ainoastaan yhdysvaltalainen voi puhua noin hyvää englantia. Tyypillisen suomalaisen tapaan vähättelin englanninkielen taitojani, mutta kiitin kuitenkin kohteliaisuudesta.

Puolen tunnin odottelun jälkeen minun lisäkseni bussissa enää olleet kolme opettajaa lähtivät ulos, ja viittoivat minut mukaansa. Minulle kerrottiin, että jossakin oli uusi rakennus, jossa oli talon siunaaminen menossa. Tumainin henkilökunta oli siinä tilaisuudessa, eikä bussi halunnut lähteä ennen kuin kaikki olisivat kyydissä. Kysyin, kauankohan talon siunaamisessa kestää, eikä kukaan tiennyt. Kysyin, olisiko parempi ottaa daladala ja lähteä sillä asunnolle, ja minulle kerrottiin, että juuri niin nyt pitäisi tehdä. Sitten bussikuski puuttui asiaan, ja lyhyen swahilinkielisen keskustelun jälkeen me nousimme takaisin bussiin ja bussi lähti. Keskustelusta en ymmärtänyt muuta kuin että jokaisessa lauseessa mainittiin mzungu – valkoihoinen ainakin pariin kertaan.

Jäin pois kyydistä, ja samassa risteyksessä jäi myös nuori nainen, iältään 24 vuotta. Hetken hän käveli perässäni, mutta tuli lopulta viereeni kävelemään ja kysyi, olenko menossa Diraan. Myös hän oli matkalla samaan paikkaan. Seuraavaksi hän kysyi, olenko naimisissa. Kerroin, etten ole. Nainen oli hiljaa. Kysyin, onko hän naimisissa. Vastaus kuului suurin piirtein näin: ”En ole. Enkä ikinä aio mennä naimisiin! En halua miestä elämääni. Tiedätkö, en halua tehdä sellaista sitoumusta. Lapsia kyllä haluaisin. Mutta naimisiin en halua, koska silloin on vaarana saada HIV. Nykyisin, mikäli haluan olla miehen kanssa sängyssä, niin vaadin aina kondomia. Lapsia kyllä haluan joskus, mutta miehen pitää käyttää aina kondomia. HIV on iso ongelma tänä päivänä, enkä halua saada tartuntaa. Haluan kasvattaa lapseni yksin, en tarvitse miestä avukseni.” En ole täällä kuullut kenenkään puhuvan noin suoraan.

Nainen kertoi laulavansa kirkkokuorossa, joka kokoontui Diran pihalle harjoittelemaan joka maanantai, keskiviikko ja perjantai. Muut olivat jo paikallaan ja kysäisin voisinko kenties jäädä seuraamaan heidän kuoronsa harjoituksia. Nainen sanoi sen sopivan, joten jäin taka-alalle. Istuuduin viereisen talon portaikkoon ja kuuntelin laulua. Tämä laulu ei ollut sitä afrikkalaista gospelkuoron laulantaa mitä näkyy televisiossa, vaan enemmänkin kuin suomalaisen kirkkokuoron harjoitukset. Hetken kuluttua paikalle tuli kuoron johtaja, joka oli vanha tuttuni laulunopettajaherra. Hän laittoi taustalle soimaan nauhoittamansa rumpusoiton ja harjoitukset jatkuivat. Seurattuani harjoituksia muutaman kappaleen ajan, vilkaisin portille, jossa oli vartija. Sain juuri ja juuri tukahdutettua naurunpurskahdukseni. Kuoron laulaessa vartija, joka oli kuorosta katsottuna piilossa, mutta suoraan minun näkökentässäni, esitti hyvin vakavasti ja teadraalisesti kapellimestaria. Vartija hypähteli portin edessä, piti yllä tahtia käsillään suurin elein ja näytti mukamas eri puolille milloin kenenkin tuli aloittaa osuutensa.

Illalla naapurini tekivät ruoaksi riisiä ja papuja. Sain taas tarjota heille kylmää vettä ruokajuomaksi, ja kaikki olivat iloisia. Yliopiston opiskelijajärjestön kansainvälisistä opiskelijoista vastaava nuorimies Gerald tuli tapaamaan minua Diran portille, tarkoituksena keskustella mahdollisuuksista lähteä käymään Ruahan luonnonpuistossa. Kun menin portille häntä vastaan, minua odotti noin minun mittainen, minua muutaman vuoden vanhempi mies, jonka valkoisessa t-paidassa luki englanniksi: ”Jos olemme mitä syömme, MINÄ OLEN HELPPO, NOPEA JA HALPA.” Hän tuli paikalle noin kymmenen aikaan illalla veljensä kanssa, molemmat taisivat olla pienessä hiprakassa. Hän sanoi matkan luonnonpuistoon onnistuvan helposti, ja sovimme tapaavamme seuraavana päivänä Neema Craftsissa, jotta voisimme keskustella lisää tulevasta matkasta. Tapaamisajaksi sovimme kello yksi, ja varmistin vielä, että kello yksi oli englantilaista aikaa, ei swahiliaikaa. Veljeksiä tämä kovasti huvitti, ja Gerald vakuutti olevansa paikalla tasan kello yksi iltapäivällä. Minä olin tarkoittanut swahiliajalla heidän kellonaikojaan, jossa kello yksi tarkoitti meidän kello seitsemää. Veljekset kuitenkin ilmeisesti luulivat minun tarkoittavan afrikkalaista tapaa myöhästyä aina ja kaikkialta, joten he vakuuttivat olevansa täsmällisiä eivätkä myöhästyisi.