Seikkailuni Afrikassa: heinäkuuta 2008

Olen viettänyt jo yli kolme viikkoa Suomessa. Nyt kerron lyhyesti Tansanian viimeisistä tapahtumista sekä kotiutumisestani takaisin Suomeen.

Viimeiset viikot Iringassa olivat hyvin kiireisiä: yliopistossa tein tenttejä ja testejä jatkuvasti, iltaisin tapasin paljon kavereitani ja yritimme myös tietysti suunnitella viimeisiä viikoja Pohjois-Tansaniassa sekä Sansibarilla.

Vaikka Iringassa aloin jo tuntea oloni kotoisaksi, mahtui viimeisiin viikkoihin paljon myös negatiivisia tapahtumia. Keväällä Iringan lähellä olevasta vankilasta armahdettiin paljon vankeja, mitä seurasi valtava rikosaalto Iringassa: yhden talon vartijalta viillettiin kurkku auki, 4-vuotias lapsi raiskattiin ja tapettiin, kauppoja ja ihmisiä ryöstettiin. Yksi hyvä kaverini alkoi käyttäytyä todella sekavasti, ja hyvin alkanut kaveruus päättyi ikävästi. Minulla ei enää riittänyt aikaa eikä halua tavata häntä enkä tahtonut häntä enää kylään kotiimme ja hän ei lopulta enää edes tervehtinyt minua. Ennen poistumistani maasta hän kuitenkin vielä otti minuun yhteyttä ja pyysi anteeksi typerää käytöstään.

Kaikeksi onneksi Kristiina tervehtyi ajoissa, ja pääsimme matkaan yhdessä. Darissa vietimme yhden lepopäivän. Hotellimme lähellä oli upea uimaranta, joten menin innoissani uimaan Intian valtamereen. Rannalla ei näkynyt yhtään valkoista, ja kaikilla vedessä olevilla naisilla oli mekko päällä. Pienen empimisen jälkeen otin vaatteeni pois ja pulahdin bikinit päällä lämpimään veteen. Ihmiset tuijottivat, mutta en välittänyt siitä: hiostavan kuumassa kaupungissa oli ihanaa vihdoin päästä pulikoimaan. Jossakin vaiheessa paikallinen 14-vuotias poika ui viereeni ja pyysi minua tyttöystäväkseni. Torjuttuani hänet niin hienovaraisesti kuin osasin, lähdin kohti rantaa. Rannalle kohdalleni alkoi kerääntyä väkeä "keskustelemaan", ja niinpä sain nousta vedestä satojen silmäparien tuijottaessa pelkästään minua. Rannalla pukiessani t-paitaa ja hametta bikinien päälle, pikkulapset tulivat vuorotellen lähelleni, jokunen yritti puhuakin, muut halusivat vain koskettaa ihoani tai hiuksiani.

Lepopäivän jälkeen jatkoimmekin jo kulkuamme seuraavaan kohteeseen, Arushaan, Pohjois-Tansaniaan. Siellä meistä piti kolmen päivän ajan pitää huolta ystävämme Marcuksen paikallinen masaiystävä Ebenezer, mutta Marcus osasi meitä jo etukäteen varoittaa Eben olevan kiireinen mies. Niinpä noin kuusi tuntia luksusbussissa istuttuamme sainkin Arushan isännältämme viestin, jossa hän kertoi olevansa vielä jossakinpäin Tansaniaa matkalla Arushaan. Onneksi Ebe oli hoitanut - hyvän isännän tavoin - meille bussiasemalle noutajan. Eben eno odotteli meitä toista tuntia kaatosateessa bussiasemalla, ja huuteli nimeäni kun väki käveli bussista. Yli-innokkaiden halausten (, joita eno vahingossa yritti antaa myös monelle muulle matkustajalle luullen heitä minuksi) jälkeen meidät vietiin Eben rakenteilla olevaan kotiin. Talon pihalla oli nuori masaipoika vartijana jousipyssynsä kanssa sekä nuoria tyttöjä keittämässä nuotiolla meille padassa suihkuun lämmintä vettä. Taloon meille tuotiin kaksi kynttilänpätkää ja yksi lyhty, joilla saimmekin pärjätä koko vierailumme ajan.

Koska Ebeä ei vieläkään kuulunut, hänen siskonsa esitteli meille perheen karjan ja vei meidät juomaan lämmintä maito-tee-sokeri -juomaa (paikallisella tyylillä tehtynä aineksia on suhteessa 1:1:1). Minun makuuni järkyttävän pahaa juomaa litkiessäni siskon lapset ja äiti (kaikki pelkästään swahilin- ja masaikielen taitoisia) esittelivät kaikki perheen valokuva-albumit kuva kuvalta innoissaan kuvasta kertoen.

Illalla minun jo nukkuessani heräsin Ebeltä tulleeseen tekstiviestiin, jossa hän kertoi olevansa vihdoin perillä Arushassa ja tulevansa käymään tervehtimässä meitä talossansa. Vastasin viestiin yksinkertaisesti "Karibu!" Pian ovelle koputettiinkin ja pääsimme vaihtamaan muutaman sanan Eben kanssa.

Keskellä yötä heräsin puhelimeni piippaukseen. Viestin lähetystiedot: viesti toimitettu Ebenezerille. Purskahdin hillittömään nauruun: mahtaa Ebe olla ihmeissään kun puolen yön jälkeen tulee viereisestä talosta melkein vieraalta valkoiselta tytöltä viesti, jossa lukee pelkästään: Tervetuloa!

Seuraavana aamuna lähdimme ennen auringonnousua kohti Ngorongoron kraateria, jossa vietimme ikimuistoisen päivän katsellen valtavia eläinlaumoja ja leijonia, jotka olivat liian laiskoja lähteäkseen saalistusjahtiin.

Hyvinnukutun yön jälkeen suuntasimme Tansaniittikaivoksille, ja siitä ihka-aitoon masaikylään, joka oli yksi koko reissuni kohokohtia. Meidän tulomme kunniaksi tanssittiin ja laulettiin (videon laitoinkin tänne jo aikaisemmin) ja uhrattiin vuohi, mikä nyt ei sinällään minua edes yllättänyt. Masaiden loistava huumorintaju oli minulle kuitenkin iloinen yllätys. Koko hauska tapahtumaketju sai alkunsa vuohen uhraamisesta. Vuohen tuoreen veren sai (kiivaan sanaharkan jälkeen) juoda eräs vanha mies.

Seuraavaksi olikin munuaisten jaon vuoro. Kumpikin munuainen laitettiin kahteen osaan, ja nuoret soturit kävivät innoissaan hakemassa nopeusjärjestyksessä itselleen herkkupalan. Viimeisen palasen hakenut mies tuli yllättäen suoraan luokseni, ja tarjosi minulle mahdollisuutta syödä tuore, herkullinen munuaisenpuolikas (kukkia ja suklaata voi moni nainen sanoa saaneensa, mutta ei taida olla montaa naista tässä maassa jolle mies olisi tarjonnut munuaista suoraan vuohen sisuksista!). Kieltäydyttyäni kunniasta mies muitta mutkitta laittoi palan suuhunsa ja mussutti sen tyytyväisenä edessäni.

Veren juonut vanha mies varmaankin näki minussa mahdollisuuden suvunjatkajaksi, ja hän alkoi laulaa (ja hyppiä ja pomppia oudosti, ilmeisesti tanssien) minulle osoitettua laulua, jossa minua kehotettiin hyväksymään tämä mies aviomiehekseni, ja jossa tätä miestä kehuttiin, että hän on hyvä aviomies jne. Minähän en tässä vaiheessa edes tiennyt, että laulu oli osoitettu minulle puhumattakaan, että olisin ymmärtänyt masaikielisiä sanoituksia. Niinpä vain katsoin hymyillen ympärilleni ja ajattelin kuvittelevani itsestäni liikoja, kun mielestäni kaikkien katseet oli kohdistettu minuun, ja jokainen heimon jäsen hymyili leveästi. Tässä vaiheessa Ebe pyysi saada lainata kameraani, hänen kamerastaan kun oli akku loppu.

Kun minulle laulun jälkeen sitten selvisi mistä on kyse, päätin olla juonessa mukana. Eben avustuksella keskustelin tämän kolme vaimoa omaavan nuoren miehen kanssa. Hän kertoi kuinka monta lasta minun tarvitsisi hänelle synnyttää, ja että voisin ensialkuun asua hänen kolmannen vaimonsa kanssa samassa majassa siihen asti että hän saisi rakennettua minulle oman majan. Päätin hieman testata hyvin arvonsatuntevuudestaan tunnettujen masaiden nuorta miestä, ja kerroin epäileväni onko hän riittävän hyvä minun miehekseni. Ilmoitin myös (täysin päästäkeksittynä), että haluan hänen ehdottamansa viiden lapsen tilalta kymmenen lasta, ja hän ilmoitti, että voisin hänen puolestaan tehdä vaikka kolmekymmentä lasta. Heti perään hän tosin lisäsi, että olen liian vanha saamaan niin monta lasta. Vakuuteltuaan olevansa minulle hyvä mies, hän kuin vakuudeksi (tai omistajan elkeenä) laittoi kätensä olkapäälleni. Niinpä minä - normaaliin tapaani - päätin tehdä jotakin, mikä sai koko heimon hämmännyksen ja lopulta naurun valtaan: otin miehen käden pois olkapäältäni ja laitoin - omistajan elkein - oman käteni leppoisasti hänen olkapäälleen. Kyllä siinä oli masaisotureilla ihmettelemistä kun
1) valkoinen
2) miestäkin pidempi
3) nainen
käyttää urheaa soturia kainalokeppinään hymyillen ja silmiään räpsyttäen!

Pian minulle tuotiinkin (ilmeisesti varatun naisen merkiksi) masainaisen kaulakoru. Luulin jo saaneeni koko heimon hämmennyksen valtaan. Teurastusseremonian loputtua palasimme pihapiiriin, ja Ebe jakoi tuliaisensa: pullovettä ja limsaa. Yhtäkkiä eteeni ilmestyi keski-ikäinen nainen vierellään tuo naimisiin halunnut mies. Nainen tuli ylionnellisen näköisenä esittäytymään vieressään virnistävän miehen äidiksi. Ennen en olekaan anoppiehdokasta tavannut näin nopealla aikataululla.

Ebenezerin varmistettua lähemmäs kymmenen kertaa tahdonko lähteä heidän mukanaan takaisin kaupunkiin, jätimme kaikki masaimaan taaksemme - ainakin tältä erää.

Kaupunkiin päästyämme Tuomas alkoi voida huonosti, ja illan aikana olo vain paheni. Niinpä vietimme seuraavat päivät lähinnä sairaaloiden ja yöpaikkamme väliä ajaen ja toivoen Tuomaksen paranemista. Lääkitys teki tehtävänsä, ja muutamassa päivässä Tuomas olikin jo taas oma pirteä itsensä.

Darissa hostellissamme odotti meitä iloinen yllätys: Marcus oli tullut kaupunkiin viettämään suomalaista juhannusta kanssamme. Oli ihmeellistä kuunnella Intian valtameren rannalla Hopeinen kuu, Minä lähden Pohjois-Karjalaan ja muita klassikkolauluja. Juhannuksenvieton merkeissä kuluneen lepopäivän jälkeen lähdimme Sansibarille.

Lauttamatka halvimman mahdollisen lautan VIP-tilassa oli huonovointisin matkani ikinä. Koko neljän tunnin ajan luulin oksentavani hetkenä minä hyvänsä. Tilannetta ei laisinkaan helpottanut nähdä ja kuulla kaikkialla ympärillä lattialla makaavat ja oksentavat huonovointiset ihmiset.

Vajaa viikko tuolla saarella oli upea, täysin erilainen puoli Tansaniasta. Lomaan sisältyi snorklaamista (olo oli kuin Nemoa etsimässä -elokuvaa katsoisi), kookosmaidon juomista suoraan kookospähkinästä, rannalla loikoilua, uimista, riippumatossa löhöämistä sekä hyvää ruokaa.

Dariin palattuamme vietimme viimeiset päivät valmistuen tulevaan matkaan. Onnistuimme riitaantumaan hotellimme kanssa (, jossa olimme jo neljättä kertaa majoittumassa) mikä teki viimeisistä päivistä hieman ikävää, mutta muutoin saimme rauhassa henkisesti valmistautua paluuseen.

Viimeisen päivän asioidenselvittelyjen (niin hotellimme kuin muidenkin kanssa) lähdimme lentokentälle. Matka sujui hyvin, ja yli 1,5 vuorokauden matkustamisen jälkeen kone laskeutui Helsinki-Vantaan lentokentälle.

Koneen rullatessa kiitoradalla ensimmäinen ajatukseni oli: en halua nousta tästä koneesta, haluan vain takaisin tuttuun ja turvalliseen Iringaan.

Täällä Suomessa edelleen moni asia jaksaa hämmästyttää. Alussa ihmetystä aiheuttivat tasaiset asfalttitiet, puiden muoto, saamelaisten joiku, kauppojen ja ostoskeskusten koko sekä erirotuiset koirat (Iringassa kun näkyi melkein pelkästään toinen toistaan kärsineemmän näköisiä kulkukoiria). Vietettyäni lähes viikon pohjoisessa, menin Joensuuhun Ilosaarirockiin. Oli ihanaa nähdä pitkästä aikaa kavereita! Kuitenkin rokin hurja meno jaksoi hämmästyttää ja kummastuttaa pientä Afrikkalaisesta pikkukaupungista tullutta tyttöä, joten rokin jälkeen palasin pohjoiseen vanhempieni luokse. Täällä on hyvä rauhassa totuttautua vanhaan elämään.