Lauantai 19.12.2009, Sunnuntai 20.12.2009

Heräsin taas ennen seitsemää pirteänä, joten hetken kirjaa luettuani nousin ylös, söin aamupalaa ja luin taas hieman kirjaa. Yhdentoista aikoihin päätin lähteä vihdoin kaupungille. Pihalla kävellessäni naapurini Grace huusi perääni ja kysyi, minne olen matkalla. Kerroin lähteväni kaupungille, joten hän pyysi minua odottamaan, Hannah liittyisi seuraani. Hannah oli aikaisemmin kysynyt minulta apua kannettavan tietokoneensa kanssa, hän oli edellisenä vienyt tietokoneensa avoimen yliopiston (, jonne teki väitöskirjaansa) mikrotukihenkilölle puhdistettavaksi.

Hannah oli kertonut jo aiemmin, että hän oli joskus ollut muutaman päivän ilman, että oli yhdistänyt konettaan Internettiin. Kun virustorjuntaohjelma oli ilmoittanut, että virustunnisteet ovat vanhoja, hän oli poistanut koko ohjelman. Nyt hänen tietokoneensa oli alkanut seota, väitöstutkimusta kirjoittaessaan tekstiin vain ilmestyi nollia itsestään eikä mitään muuta. Varmistin, että kai hänellä oli väitöstutkimus jossakin muuallakin tallessa. Ei ollut. Kehoitin häntä hankkimaan Internetistä ilmaisen virustorjuntaohjelman. Kun hän oli edellisenä päivänä vienyt läppärinsä mikrotukihenkilölle ja pyytänyt tätä asentamaan netistä virustorjuntaohjelman koneelleen, oli mikrotukihenkilö sanonut, ettei sellaisia ole olemassa. Mutta hän voisi kyllä myydä Hannahille ohjelman.

Nyt Hannah oli siis menossa hakemaan läppäriään. Hän pyysi minua seurakseen, ja koska Tansanian avoimen yliopiston Iringan alueen haaraosasto oli melkein matkani varrella, suostuin pyyntöön. Perille päästyämme Hannah yllättyi huomatessaan, ettei mikrotukihenkilö olekaan paikalla, kukaan ei myöskään tiennyt hänestä mitään. Kävimme läpi koko avoimen yliopiston Iringan alueen haaraosaston henkilökunnan, mutta kukaan ei tiennyt mikrotukihenkilön liikkeistä tai Hannahin läppäristä mitään. Hannah oli hieman huolissaan, sillä seuraavana päivänä hän matkustaisi takaisin kotiinsa Dar Es Salaamiin. Minut esiteltiin kaikille henkilöille, jotka avoimen yliopiston Iringan alueen haaraosastossa olivat töissä, heidän joukossaan mm. jalkapallovalmentaja (myöhemmin minulle korostettiin, että koulutettu jalkapallovalmentaja), joka kuultuaan mistä olen, luetteli liudan suomalaisia kuntia, ja alkoi kehuskella yliopiston johdolle kuinka Lapin Kulta on hyvää olutta. Valmentaja oli ollut Suomessa useita kertoja suomalaisen naisen vieraana.

Poistuimme yliopistolta Hannahin kanssa käsi kädessä (täällä ystävät, niin miehet kuin naisetkin) kulkevat hyvin usein käsi kädessä). Hannahin piti ottaa vielä joitakin valokopioita Gracelle, joten hän lähti myös kohti kaupunkia. Neuvoin hänet lähimpään valokopioita ottavaan kioskiin, ja lähdin itse Iringa Infoon kysymään lennoista Iringasta Dariin. Siellä oli sillä hetkellä asioimassa mies, joka latoi valtavia pinoja 10 000 shillingin (n. 5e, maan suurin seteli) seteleitä pöytään. Kun hän kuuli että haluan lentää Dariin, hän kysyi, paljonko olen valmis matkastani maksamaan ja milloin olen lähdössä. Kerroin haluavani matkustaa ensi torstaina, jolloin hän pettyneenä totesi, että pääsenkin halvalla lennolla. Hän halusi matkustaa viikonlopun aikana, jolloin ei siis mene tuota uutta reittilentoa, vaan hän joutui tilaamaan itselleen yksityiskoneen. Kaikki bussit olivat kuulema täynnä, ja sen vuoksi hän joutui varaamaan lennon. Pieni paniikki meinasi iskeä, sillä olin kuullut jo muiltakin, että minun kannattaisi varata bussimatka muutama päivä etukäteen, koska joulun tienoilla bussit olisivat täynnä opiskelijoita, jotka matkustivat perheidensä luokse.

Kun mies oli asioinut ja työntekijä oli laittanut kymppitonnin setelien pinot pöytälaatikkoon, kysin työntekijältä, onko ensi torstaiksi vielä kukaan varannut lentoaan. (Lentokone kulkee vain, mikäli vähintään 6 ihmistä on varannut lentonsa. Lentokoneeseen myy paikkoja kaksi eri yhtiötä, ja on käynyt ilmi, että joskus osa on varannut lennon toisesta yhtiöstä, osa toisesta, mutta koska kummasssakaan ei ole ollut kuutta ihmistä, kone ei ole kulkenut. Yhtiöt eivät ole olleet keskenään yhteydessä.) Kukaan ei ole varannut paikkaa torstain koneesta. Nainen kehotti minua tulemaan takaisin maanantaina. En ole varma uskallanko odottaa maanantaihin asti tai vielä myöhemmäksi (lentonsa ihmiset saattavat varata vasta samana päivänä, kun kone lähtee iltapäivällä).

Lähdin toistaiseksi ainoaan löytämääni matkamuistokioskiin (masaikujan kymmenet kojut on siis purettu, eikä heillä ole mitään paikkaa missä myydä tuotteitaan) ja siitä torille ostamaan mangoja ja ananaksen. Sen jälkeen kävin ostamassa yhden kangan, ja huomasin kellon olevan jo melkein yksi. Niinpä lähdin Neema Craftsiin tapaamaan Geraldia. Hän tuli kuin tulikin ajallaan. Juttelimme Ruahan matkasta, ja hänen mukaansa meillä on todella paljon aikaa (kun sanoin että minulle käy keskiviikko tai tarpeen vaatiessa torstai). Hän oli täysin vakuuttunut että ehdimme matkustaa luonnonpuistoon ja hän voisi kerätä Tumainin vaihto-opiskelijat mukaan reissuun. Kysyin mitä tämä reissu maksaisi, sillä se olisi tärkeä tieto, jotta tiedän onko minulla varaa lähteä reissuun. Hän ehdotti, että menisimme daladalalla (eli pakettiautolla, joka oli ahdettu täyteen penkkejä), vuokraisimme auton Ruahasta ja tulisimme taas takaisin daladalalla. Tällä tavoin matkat tulisivat halvoiksi.

Kysyin, eikö olisi varmempi vuokrata auto Iringasta, ajaa se Ruahaan (n. 135km matka, johon menee noin 3 tuntia) ja ajaa samalla autolla Ruahan sisällä ja tulla pois. Gerald alkoi kertoa, että ei olisi mitään järkeä vuokrata autoa Ruahan portilta, koska siellä he voisivat pyytää autosta mitä tahansa vuokraa, koska meillä ei enää olisi muutakaan vaihtoehtoa kuin hyväksyä heidän hintansa. Koko keskustelu meni saman kaavan mukaan. Hän ehdotti jotakin, minä kysyin, eikö toinen tapa olisi parempi, ja hän alkoi haukkumaan ehdottamaansa tapaa ja sanoi että meidän kannattaisi ehdottomasti tehdä kuten minä olin ehdottanut. Saa nähdä tuleeko reissusta mitään, en ainakaan enää odota yhtikäs mitään reissulta. Siinä jutellessamme päätin tilata lounasta, ja tilasinkin ruokalistan kalleimman annoksen, lasagnea. Tarjosin Geraldille kokiksen. Yhteensä minun ruokani ja molemmille kokis maksoi noin 3,5 euroa.

Syötyäni ja juteltuamme Gerald kysyi, mitä aion seuravaksi. Kerroin meneväni takaisin kaupungille, sillä halusin katsella kankaita ja ostaa hieman ruokaa. Gerald liittyi seuraani, hän halusi varmistaa etten joudu maksamaan valkoisen hintaa. Niinpä kiertelimme kangaskaupoissa, Gerald kantaen minun ostoksiani Ostin itselleni neljä metriä mustaa koristeellista kangasta, josta ajattelin tehdä Suomessa itselleni iltapuvun. Kangas oli yksi liikkeen kalleimmista, hinta oli 3euroa metriltä. Ilman koristeita olevaa juhlavaa kangasta olisi saanut hintaan 1,8e/m. Taidan ostaa enemmänkin kankaita täältä.

Tulimme takaisin taksilla (, jonka minä tietysti maksoin), ja Gerald kysyi, voisiko hän tulla kylään. Sanoin sen käyvän, ja vein hänet yhteiskeittiöön. Tarjosin hänelle Fantan ja hän kertoi elämästään. Hän kuulema uskoi, että jokaiselle oli olemassa yksi oikea ihminen, ja hän etsi tuota tosirakkauttaan. Hänen isoveljensä olisi menossa ensi kesänä naimisiin valkoisen naisen kanssa, ja heidän lapsistaan tulisi kauniin värisiä. Hänkään ei panisi pahakseen, jos hänen elämänsä rakkaus olisi valkoihoinen, silloin veljen ja hänen lapset olisivat saman värisiä. Afrikkalaiset naiset sitä paitsi olivat kieroja, eikä heihin voinut luottaa. He halusivat vain rahaa, eivätkä välttämättä oikeasti rakastaneet häntä vaan ainoastaan hänen rahojaan.

Isoveli asui Sveitsissä ja kustansi Geraldin opiskelunsa yliopistossa, maksoi hänen asuntonsa ja elämisen. Hän oli syntynyt Mosambikissa, sillä hänen äitinsä oli mosambikilainen. Lapsuutensa hän oli asunut Mosambikissa, nuoruudessaan hän oli asunut myös Malawissa, Etelä-Afrikassa ja muutamassa muussa Afrikan maassa. Hän voisi kuvitella asuvansa tulevaisuudessa missä tahansa. Gerald korosti olevansa köyhä. Seuraavaksi hän kertoi käyneensä aina yksityiskoulua. Naisia kuulema riitti, mutta hän ei uskonut, että naiset rakastivat häntä oikeasti. Tyttöystäväkin löytyi, mutta tyttöystävä opiskeli toisessa kaupungissa, ja he tapasivat vain kerran puolessa vuodessa. Tuo kuusi kuukautta oli kuulema hyvin vaikeaa aikaa, kyllä minun pitäisi se ymmärtää, miehelle se oli hyvin vaikeaa.

Neema Craftsissa olimme nähneet mainoksen, että illalla siellä olisi joulukonsertti. Sanoin meneväni kuuntelemaan sitä. Gerald kertoi myös aikovansa mennä kuuntelemaan konserttia. Hän ehdotti, että voisimme mennä sinne porukalla, hän, hänen veljensä ja minä. He voisivat ottaa minut kyytiin, kun kuitenkin olivat tästä ohi ajamassa. Konsertti alkoi seitsemältä, joten sovimme, että olisimme siellä ennen puolta kahdeksaa. Gerald soittaisi illalla vielä tarkemmin.

Kello lähestyi seitsemää, ja valmistauduin lähtemään konserttiin. Kello oli jo 15 yli seitsemän, joten soitin Geraldille. Puhelin oli kiinni. Laitoin viestin veljelle, joka hän kertoi Geraldin olevan juuri matkalla hänen luokseen. Soitin taksikuskeille, joista osan puhelin oli kiinni, osa ei puhunut englantia, osa antoi aivan liian korkean hinnan. Minulle tuntemattomasta numerosta tuli soitto, hän ilmoitti olevansa matkalla Diraan. Minulla ei ollut mitään tietoa kuka se soittamistani taksikuskeista oli, mutta ilmoitin olevani valmis maksamaan matkasta 2 000 shillinkiä, sen hinnan minkä normaalisti maksan keskustaan. Taksikuski kertoi olevansa matkalla. Menin portille, ja hetken kuluttua taksi tuli. Taksikuski esittäytyi herra Kwaiksi, ja hän ihmetteli mistä olin saanut hänen numeronsa. Kerroin meidän olevan vanhoja tuttuja viime reissultani. Olin Neema Craftsissa puoli kahdeksalta. Sali oli täpötäynnä suurimmaksi osaksi valkoisia ihmisiä. Osa seisoi oviaukossa. Hain ravintolan puolelta tuolin ja vein sen takariviin.

Muutaman kappaleen jälkeen tuli kahvitauko. Juttelin suomalaisten kanssa (, joita oli paikalla yllättävän paljon) ja kävin hakemassa teetä ja suklaaleivoksen. Kaikilla muilla näytti olevan koko perhe tai ystäväporukka mukanaan, joten istuuduin ainoaan tyhjään pöytään. Saman tien komea, arviolta 30-vuotias valkoinen mies tuli kysymään, voisiko liittyä seuraani. Hänkin oli paikalla yksin. Hän oli matkalla kotiinsa Dariin, mutta oli pysähtynyt yöksi Iringaan. Kävi ilmi, että mies oli yli neljänkymmenen. Hän oli kotoisin Seattlesta, hänellä oli kohta 2-vuotias lapsi ja saksalainen vaimo, johon oli tutustunut Keniassa. Hän oli lähtenyt moottoripyöräilemään ympäri Afrikkaa, ja moottoripyörä oli hajonnut Keniassa. Hänen nykyinen vaimonsa oli ollut Keniassa pelastamassa maailmaa, ja hän oli auttanut miestä.

Kahvitauon jälkeen mies haki itselleenkin tuolin ravintolan puolelta ja liittyi seuraani salin takariviin. Konsertin jälkeen hän kysyi, voisiko tarjota minulle kyydin asunnolleni. Sanoin haluavani mennä jonnekin syömään, joten mies kysyi, voisiko liittyä seuraani. Lähdimme yhdessä Mama Sivyolwa -nimiseen baariin, josta oli muutama päivä aikaisemmin käynyt ostamassa kynttilöitä naapureideni kanssa. Mies oli jo syönyt, joten hän tilasi ainoastaan juomaa, minä tilasin annoksen chipsejä (öljyssä keitettyjä lohkoperunoita) ja annoksen kitimotoa (porsaanlihapaloja). Ruoan valmistus kesti noin 1,5 tuntia, joten ehdimme keskustella kaikesta hänen työstään aurinkoenergian parissa aina masainaisten ympärileikkauksiin. Syötyäni mies vei minut asunnolleni, kiitin illasta ja toivotimme hyvää jatkoa toisillemme.


Sunnuntai 20.12.2009

Päivän vietin pääosin asunnollani. Kävin kaupungilla ostamassa yhden kitengen (tansanialaisnaisten vaatteisiin käyttämä kangas), kun sattumalta ohikulkiessani huomasin uuden, kivan (sellaisen, mitä voisin kuvitella Suomessakin käyttäväni) kuvioinnin kitengessä. Kävellessäni kaupungin läpi huomasin, että jokaisen kangaskioskin ovenpieleen oli ilmestynyt tuo sama kukkakuosi, eli ilmeisesti se oli joku uutuus, joka oli juuri saatu Iringaan. Lisäksi ostin vuorikankaan aiemmin ostamaani hamekankaaseen. Olin kuullut, että vuorikankaita sai 350 shillingillä (0,20e) metriltä, mutta päädyin ostamaan lähes triplasti kalliimpaa kangasta.

Illalla ugandalaismies, jonka piti tulla Iringaan alunperin keskiviikkona, laittoi viestiä, että oli nyt kaupungissa. Niinpä päätimme käydä yhdessä päivällisellä. Soitin tutun taksikuskin Juliuksen, ja ajoimme hänen kanssaan ensin ugandalaismiehen hotelliin ja siitä Shootersiin, ravintolaan, jossa olin käynyt viimeksi 1,5 vuotta sitten, ja jota Juliuskin suositteli. Maksoin miehen pyytämän 2 500 (n. 1,3e) shillinkiä matkasta, vaikka muut taksikuskit veloittavat samasta matkasta vain 2 000 Tsh.

Kävelimme portaat ylös Shootersiin, ja huomasin paikan muuttuneen melkoisesti. Entisen ravintolan tilalle oli tullut välkkyvät valot ja koko huone täynnä pelikoneita. Paikka oli lopettanut ravintolatoiminnan ja muuttunut kasinoksi.

Soitin Juliuksen takaisin ja hän vei meidät hieman kaupungin ulkopuolella olevaan Miami Super Bariin. Nyt meidän tarvitsi maksaa vain (Julius käyttää aina hinnan sanoessaan sanaa ”vain”) 2 000 shillinkiä lisää. Miami oli täpötäysi, sillä televisiosta tuli jalkapallo-ottelu, jota kaikki seurasivat. Meille haettiin muoviset puutarhatuolit ja istuuduimme pöydän ääreen, jossa oli jo pari mamaa sunnuntaioluella. Söimme herkulliset annokset vuohenlihaa ja chipsejä. Syötyämme otimme pihalta taksin, ja maksoimme yhteensä 2 000 shillinkiä koko matkasta Miamista molempien yöpaikkoihin. Hieman surullista huomata, kuinka ennen niin luotettava ja edullinen taksikuski Julius perii nykyään surutta ylihintaa.