Perjantai 4.12.2009

Aamulla heräsin heti yhdeksän jälkeen, sillä olin päättänyt lähteä Bongoyon saarelle päiväksi. Olin kertonut suunnitelmistani etukäteen huonekaverilleni, ja hän kertoikin jo pohtineensa minun herättämistä. (Hän herää joka aamu neljältä ja lähtee viideltä tunnin kestävälle juoksulenkille. Pitää kuulema tehdä töitä myös öisin, koska aina on päivä jossakin päin maailmaa.) Päätin lähteä ilman aamupalaa kävellen Slipwayn ostoskeskukseen (, jonka satamasta lautta Bongoyolle lähtee), mutta huonekaverini antoi minulle ostamansa leivän puolikkaan (sellaisen pyöreän paistetun leivän), jotta saisin jotakin syödäkseni. Leivässä näkyi juoksevan pienenpieniä ötököitä, mutta niin täällä kaupassa ostetuissa leivissä aina. Haukkasin pari palaa leivästä ja otin lopun mukaani. Koska huonekaverini oli menossa hoitamaan asioita kaupungille, hän pyysi minut mukaansa taksiin ja pyysi taksikuskia ajamaan Slipwayn kautta, jotta en varmasti eksy kävelymatkalla.

Olin Slipwaylla yli tunnin suunniteltua aiemmin, joten kiertelin kaupoissa. Kun lautan lähtöaika alkoi lähestyä, menin satamaan odottamaan. Kävi ilmi, että olin ainoa saarelle lähtijä.Odoteltuani lautan lähtöaikaan, paikalle ilmestyi Etelä-Afrikkalainen noin 50-vuotias mies, joka oli siis toinen mahdollinen lähtijä. Lautta kulkee ainoastaan, mikäli sillä matkustaa vähintään neljä henkeä. Niinpä päätimme miehen kanssa maksaa molemmat kaksi matkalippua (yhden meno-paluulipun hinta oli noin 6e plus verot 8e, joten me jouduimme maksamaan noin 20e matkastamme. Täytyy sanoa että melkoista luksusta oli matkustaa kahdestaan isolla lautalla puoli tuntia Bongoyolle. Saarelle oli aikaisemmin aamulla mennyt kaksi arviolta 40-vuotiasta englantilaisnaista (,jotka olivat myös maksaneet neljän hengen liput, jotta pääsivät saarelle), muuten saari oli tyhjillään turisteista. Töissä saarella oli lähes kymmenen henkeä. Vuokrasimme snorklausvälineet vajaalla kahdella eurolla, ja tuoretta mangoa syötyämme lähdimme snorklaamaan.


Sandaalit, joiden pohjassa on pullonavaaja. Kätevää!






Snorklaus oli kivaa, vaikkei koralliriutta ollutkaan mitään verrattuna edelliseen snorklausreissuuni Sansibarilla. Maksamalla lisää meidät olisi viety veneellä hienommalle koralliriutalle, mutta ihoani alkoi jo hieman poltella, joten menimme vain rantaan. Maksamalla taas lisää meidät olisi myös viety katsomaan saaren toista puolta sekä siellä viihtyviä haita. Jätimme tämänkin reissun tekemättä. Englantilaisnaisten lähdettyä saarelle tuli parinkymmenen pakistanilaisturistin ryhmä, jotka keskittyivät saarella juomiseen. Minä ja etelä-afrikkalainen mies tyydyimme loikoilemaan aurinkotuoleissamme yrittäen pysytellä suuren puisen aurinkovarjon alla piilossa auringolta.





Muutama tunti tästä lähdimme pakistanilaisten kanssa takaisin kohti Dar Es Salaamia. Lauttaa odottaessamme huomasimme pakistanilaisten joukossa olevan yhden valkoihoisen, ja kuinka ollakaan, tämä mies oli suomalainen, joensuulaissyntyinen mies. Juttelimme niitä näitä paluumatkan ja minä pidin pyyhettäni pääni päällä ja hartioillani välttyäkseni palamasta enempää. Slipwaylle palattuamme suomalaismies antoi minulle käyntikorttinsa ja kutsui kylään Mbeyaan, Iringasta vain 4-5 tunnin päässä olevaan kaupunkiin.



Menomatkalla Bongoyolle lautta alkoi hieman heilua aaltojen mukana, jolloin muistin mitä unohdin pakata mukaan: matkapahoinvointitabletit. Kaikeksi onneksi olin juuri Slipwaylla, sillä siellä on hyvä apteekki. Ostin kymmenen matkapahoinvointitablettia (täällä lääkkeet myydään kappaleittain, ei paketti kerrallaan) yhdellä eurolla, ja viereisestä supermarketista ostin purkillisen kosteusvoidetta palaneelle iholleni. Kävelin takaisin muutaman kilometrin matkan QBaariin.

Illalla lähdin huonekaverini kanssa viereiseen supermarkettiin ostoksille, ja päätin käydä samalla hakemassa jostakin lähikojusta itselleni uuden sim-kortin. Olen säilyttänyt vanhaa sim-korttiani koko tämän puolitoista vuotta, mutta ensinnäkin puhelinliittymäni Celtel on tällä välin vaihtanut omistajaa ja on nykyään Zain, toiseksi (mikäli olen oikein ymmärtänyt huonekaverini puheista) nykyään liittymä pitää rekisteröidä joka vuosi, jotta se pysyy toiminnassa. Kävimme kahdessa kojussa, molemmissa piti olla Zainin sim-kortteja, mutta kummassakaan kojussa niitä ei etsinnöistä huolimatta löytynyt. Molemmissa kojuissa kaikki ihmiset alkoivat jutella huonekaverilleni eikä kukaan edes reagoinut minuun mitenkään. Lopulta huonekaverini meni kadulle seisomaan ja odottamaan, jotta myyjät puhuisivat minulle eikä hänelle. Muistuu taas mieleen osa Tansanian huonoista puolista. Yksin ollessani minua kyllä kohdellaan hyvin, mutta kun olen miehen seurassa, kaikki puhuvat miehelle eivätkä ikinä minulle.