Tiistai 15.4.2008

Ohjelmointikurssin luennolla: Luennoitsija esittelee yksinkertaista applettia, jossa pallo liikkuu nuolinäppäimillä haluttuun suuntaan. Nyt ohjelmaa päätettiin parantaa sen verran, että liikuteltava pallo ei koskaan karkaa ruudun ulkopuolelle. Ohjelmointia yhtään osaaville tämä on maailman yksinkertaisin asia: määritetään esimerkiksi vasen reuna niin, että x-akseli ei mene koskaan negatiiviseksi. Samalla periaatteella tehdään neljä ehtolausetta, yksi kutakin reunaa kohti.

Luennoitsija määrää sattumanvaraisesti yhden opiskelijan tekemään ensimmäisen ehtolauseen. Noin puolen tunnin pähkäilyn ja muiden opiskelijoiden sekä lopulta myös luennoitsijan avustuksella ehtolause saadaan aikaan ja toimimaan. Sitten on vuorossa toinen ehtolause: enää aikaa menee ehkä 15 minuuttia, tosin nyt tehtävään määrättiin suoraan ryhmä opiskelijoita pohtimaan lausetta. Kolmanteen ehtolauseeseen määrättiin jälleen ryhmä opiskelijoita, ja noin 10-15 minuutin jälkeen sekin toimii.

Viimeisenä luennoitsija päättää valita minut. Menen opettajan koneelle, copy-pastean edellisen ehtolauseen ainoastaan y:n arvoa muuttaen. Heti ensimmäisellä yrittämällä minun parannukseni toimii oikein. (Tottakai, onhan ohjelmassa jo kolme melkein samanlaista ehtolausetta ennestään!) Opettaja kehuu minua ja hämilläni lähden takaisin paikalleni. Matkalla saan selkääntaputteluja ja onnitteluja onnistuneesta tehtävästä. Vierustoverini onnittelevat minua myös. Luennon jälkeen opiskelijatoverini tulevat kättelemään ja onnittelemaan hyvin suoritetusta tehtävästä. Voitteko kuvitella kuinka noloa! Minä – joka vielä vuosi sitten en edes tiennyt mitä ohjelmointi on, koodaamisestakin mieleeni tuli vain finninaamaiset, pullonpohjalasipäiset tkt-opiskelijanörtit – olen täällä opiskelijoiden mielestä ihan vakavasti huippuälykäs ja todella taitava ohjelmoija. Täällä minä olen keskellä Tansaniaa kaupungin ”parhaana” tkt-opiskelijanörttikoodarina!