Tänään en ehtinyt paljoa levähtämään, sillä olin koko ajan menossa jonnekin tai jossakin. Kello 13:00 minulla oli tapaaminen yliopistolla Denisin kanssa. Menin yliopistolle, jossa yllätyksekseni oli melko paljon ihmisiä. Atk-luokkamme oli lukossa. Hetken seikkailtuani eri luennoitsijoiden työhuoneiden ja yliopiston vartijoiden kopin välillä, eräs vartijoista johdatti minut rakennukseen, jossa luennoitsijamme oli pitämässä luentoa. En ollut tiennytkään että lauantaisinkin on luentoja. Avasin hiljaa luokan oven, ja nähdessään minut luennoitsija tokaisee minulle hyvin vihaiseen sävyyn, että olen myöhässä: hän on lopettelemassa luentoaan ja minä vasta saavun luokkaan! Kerron, etten minä ole hänen luennollaan, ja että haluaisin vain päästä tietokoneelle tekemään esitelmääni.
Luennon päätyttyä palaan muiden opiskelijoiden mukana tiedepuiston tietokoneluokkaan, ja jatkan minun ja Denisin esitelmän kokoamista. Kun kello lähestyi puoli kolmea, jolloin minun piti lähteä kohti kotia, aloimme pyynnöstäni vihdoin Denisin kanssa tekemään esitelmää yhdessä. Denis oli toisella tietokoneella tehnyt omia pätkiään ja minä tein koneeni ääressä esitelmää. Kaksi minuuttia siitä, kun päätimme alkaa tehdä esitelmää yhdessä, olimme valmiit ja minun piti poistua.
Kotona ehdin vaihtaa paidan (, joka täällä tyypilliseen tapaan oli jo muutaman tunnin päälläolon jälkeen kuin olisin pitänyt samaa paitaa viikon yötä päivää) ja juoda puoli lasillista vettä, kun vartija jo ilmoitti jonkun odottavan minua. Niinpä laitoin kengät jalkaani ja lähdin taas, tällä kertaa kohteenani maatila, jossa olimme viikko sitten koko Wilolesin ihmenelikko (tuota nimitystä minusta, Ollista, Tuomaksesta ja Kristiinasta käytti eräs täällä asuva suomalaismies).
Ranchilla oli tällä kertaa enemmän ihmisiä kuin viimeksi, ja alun ujouden, jännityksen tai minkä lie hiljaisuuden aiheuttajan jälkeen kävin hyvin mielenkiintoisia keskusteluja ihmisten kanssa. Pääsin myös pikavisiitille erään täällä pitkään asuneen italialaisnaisen kotiin. Myös matkat ranchille ja takaisin olivat hyvin opettavaisia, sillä täällä vuosia asunut suomalaismies kertoi minulle paljon mielenkiintoisia asioita Iringan seudun tansanialaisista, suomalaisista, tansanialaisten suhtautumisesta valkoisiin ja monesta muusta. Hän myös kertoi minulle asian, jonka itsekin olen jo huomannut: asuessaan näin erilaisessa kulttuurissa ihminen oppii kaikista eniten ei uudesta maastaan vaan itsestään. Tämä todellakin pitää paikkansa. Olen lähes päivittäin huomannut useita kertoja pysähtyä miettimään, miksi minä suhtaudun johonkin asiaan kuten suhtaudun.
Esimerkkinä suomalaismies kertoi, kuinka paikallisten mielestä suomalaiset ovat todella kylmiä ja kovia. Suomalainen ei ikinä anna anteeksi, jos työntekijä varastaa häneltä. Suomalainen kyllä varmasti muistaa aina mainita jokaiselle tänne tulevalle suomalaiselle: ”Ei kannata palkata tuota, se varastaa”. Minulle tuo on ihan itsestäänselvyys: jos ihminen, johon luotan, varastaa minulta henkilökohtaista omaisuutta, tottakai pidän huolen, ettei kukaan toinen joudu samanlaisen varkauden kohteeksi. Nyt taitavat minun ansiostani paikalliset taas ajatella meistä suomalaisista että olemme niin kylmiä ja kovia, sillä minähän kävin tällä viikolla hankkimassa yhdelle vartijoistani varoituksen.
Tansanialainen taas ei anna anteeksi sitä, jos hänet nolataan julkisesti. En tiedä olenko nolannut viime aikoina paljonkin ihmisiä, sillä en oikein tiedä millaisia asioita paikalliset pitävät nolaamisena. Kuitenkin luokkatoverini ovat ottaneet aika pahoin itseensä kun en ole heille heti osannut ilmoittaa, milloin pääsen käymään kylässä heidän kotonaan. Myös yliopistolle kävellessäni vartijat (, jotka siis ovat samoja kuin meidän kotimme yövartijat) eivät ole viime päivinä (valituksen tehtyäni) tervehtineet minua laisinkaan. Olen siis saattanut tietämättäni tehdä jotakin anteeksiantamatonta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti