Maanantai 21.4.2008

Koulusta lähtiessäni törmäsin Fadhiliin, joka oli lähdössä kotiin. Hän kysyi, minne olen menossa ja millä, ja vastasin meneväni keskustaan dallalla. Fadhili sanoi, että minulle tekisi hyvää saada vähän liikuntaa (ai suomalaiset miehet muka rehellisiä, kyllä tansanialaiset vievät suorapuheisuudellaan voiton 6-0!). Tuon pienen vihjeen seurauksena kysyin Fadhililta, onko hän menossa kotiin kävellen (hän asuu noin 1,5 kilometrin päässä yliopistolta). Myöntävän vastauksen kuultuani kysyin ilmoitusluontoisesti, että joko mennään.

Niinpä kävelimme hiekkatietä pieneen kylään, jossa Fadhili asuu. Koska hän asuu ihan tuon tien varrella, päätin ensimmäistä kertaa täälläoloaikanani ottaa kutsun vastaan, ja niinpä menin katsomaan tansanialaisen opiskelijapojan asuntoa. Fadhili asuu kymmenen Tumainilla opiskelevan pojan kimppakämpässä pienenpienessä kylässä huonokuntoisessa isossa talossa, jossa kaikilla pojilla on omat huoneet.

Yhteisissä tiloissa oli pimeää, ainoa valo oli ulkoa kankailla peitettyjen ikkunoiden läpi tuleva valo. Lattialla oli trangiantyylisiä keittopaikkoja, joiden vieressä oli kasa erilaisia kolhiintuneita alumiiniastioita. Seinät oli myrkynvihreäksi maalatut, osin maali oli jo rapissut pois. Fadhilin huone oli pieni ja täynnä tavaraa: täysikokoinen parisänky ja kaksi pöytää. Vaatteet roikkuivat ovessa olevissa nauloissa ja yhdessä nurkassa olevassa tangossa.

Toisella pöydällä oli muutamia kirjoja ja kolme kaukosäädintä, jotka oli tiukasti teipattu muovien sisään. Toisella pöydällä oli paljon tavaraa, ja kaiken päällä huopa. Pian Fadhili otti huovan pois, ja mitä alta paljastuikaan: huippuhieno televisio, stereot, pelikonsoli ja kannettava tietokone.Siihen mureni minun kuvani köyhistä tansanialaisista.

Kyläilyreissuni oli varsin mukava, ja sain mukaani vielä muistitikullisen tansanialaista hittimusiikkia Bongo Flavaa.

Illalla menimme kahden tuttavamme kanssa illastamaan pubiin. Siinä ruokia odotellessamme näimme mm. ison rotan kävelemässä jääkaapin päällä ja juomalasien seassa. Ruokia odotellessamme ryhmä intialaisia miehiä (ainoat pubin senhetkiset asiakkaat meidän lisäksemme) tuli luoksemme, ja pyysi saada ottaa valokuvan. Niinpä me seisoimme valokuvattavana eri puolilla pubia noin 10-15 minuuttia, erityisesti minä ja Kristiina olimme suosittuja kuvakavereita; kaikki halusivat kaksistaan kuvaan meidän kanssamme. Niinpä minustakin on kymmeniä kuvia hymyilemässä vaivaantuneesti noin 150 cm pitkän intialaisen viiksivallun yrittäessä näyttää kuvassa siltä, kun olisimme hyviäkin ystäviä. Yksi miehistä päätti kuvien ottamisen jälkeen jopa kosia minua ihan oikeaoppisesti. Valitettavasti jouduin vastaamaan hänelle kieltävästi. Varmuuden vuoksi toinen mies antoi kuitenkin minulle käyntikorttinsa. Eihän sitä tiedä jos vaikka tulisin toisiin ajatuksiin.

Noin kolmen tunnin odottelun jälkeen saimme vihdoin ruokaa: kanaa, riisiä, leipää, perunoita ja vaikka mitä muuta! Ruoka oli todella maistuvaa, ja ruoat juomineen maksoivat koko porukalta noin 20 euroa.