Luentoni jälkeen sovin Kristiinan kanssa puhelimitse tapaamisen keskustaan, ja Tuomakselle soitin ja sovimme tapaavamme kotona. Koska yliopiston porteilla ei ollut dallaa lähdössä, päätin kävellä päätien varteen. Käveltyäni taas vain ehkä 100 metriä, kaksi naista ajoivat isolla mustalla pakettiautolla ohitseni, ja kusi kysyi, voisiko hän tarjota minulle kyydin. Hän oli ensimmäinen tansanialainen nainen, jonka kyydissä olin. Täällä siis on erittäin, erittäin harvinaista, että nainen ajaa autoa. Nainen oli töissä yliopiston kahviossa, ja hän oli menossa Kihesan kylään. Niinpä jäin pois kyydistä Kihesassa ja nappasin siitä heti dallan, jolla menin keskustaan.
Keskustaan päästyäni päätin soittaa Kristiinalle kysyäkseni missä hän sillä hetkellä oli. Puhelintani en tutusta paikasta löytänytkään, ja pian tajusin, etten tulisi enää ikinä näkemään kännykkääni. Hetken kierreltyäni keskustassa löysin Kristiinan, ja kerroin hänelle, että puhelimeni on kadonnut. Päätin mennä samantien poliisiasemalle.
Poliisiasemavierailu oli kyllä melkoisen erikoinen ja – outoa kyllä – huvittava kokemus. Selvitettyäni asiani minun piti täyttää jos minkälaista lappua, ja joutuipa tuon katoamisilmoituksen tekemisestä jopa maksamaan, mutta sen verran mielenkiintoinen kokemus koko ilmoituksen tekeminen oli, että kyllä siitä mielellään sen 0,26 euroa maksoi.
Koko ilmoituksen tekeminen hoidettiin tiskillä, jossa oli koko ajan toistakymmentä asiakasta ja poliisiaseman henkilökuntaa ympärillä. Ainoastaan tuon ilmoituksen tekemiseen tarvittava 500Tsh:n maksu minun piti käydä hoitamassa toisessa kerroksessa pitkän käytävän varrella olevassa huoneessa. Eri lappuihin tarvittiin (minun mielestäni) mitä epäoleellisimpia tietoja, esimerkiksi uskontokunta, heimo ja siviilisääty. Yritä siinä selittää tansanialaiselle poliisille, että en kuulu mihinkään heimoon, kun ei meillä Suomessa ole heimoja. Niinpä minun heimokseni laitettiin Suomi.
Minulta kysyttiin, onko minulla aavistusta kuka puhelimeni mahtoi viedä. Vastasin, etten tiedä. Totuus on, että epäilen vahvasti takanani dallassa istuneita kahta teini-ikäistä ylipuheliasta poikaa, mutta en halunnut sitä sanoa, sillä minulla ei todellakaan ole minkäännäköistä tietoa asiasta, vaan he vain tuntuisivat näin jälkikäteen potentiaalisimmilta varkailta. Täällä on tapana, että jos varkaat saadaan kiinni, heidät hakataan henkihieveriin, ja tuossa vaiheessa moni menettää henkensä. Onneksi en asu Darissa, jossa varkaiden ympärille laitetaan autonrengas ja sytytetään palamaan.
Varkauksien varaltahan minulla on vakuutus, ja prepaid-liittymässäni oli puheaikaa noin 0,50 euroa. Puhelimen (ei-niin-yleinen Siemensin vanha malli) kielenä oli suomi. Jos joku vaivautuu opettelemaan suomea saadakseen puhelimen kielen vaihdettua johonkin laajemmin ymmärrettyyn ja hankkii tuohon malliin yhteensopivan laturin, niin eiköhän se hänen saamansa muutama euro mene ihan oikeaan osoitteeseen. Ilmiselvästihän hän tuota puhelinta tarvitsi enemmän kuin minä.
Jossakin vaiheessa tiskin toiselle puolelle tuli rennosti farkkuihin ja college-paitaan pukeutunut lippalakkipäinen arviolta 30-vuotias mies, joka alkoi small talkia swahiliksi. Vastailtuani kysymyksiin niin pitkälle kuin osasin swahiliksi, pyysin kielen vaihtamista englantiin. Mies sanoi, että minun pitäisi oppia enemmän swahilia, tarvitsisin vain opettajan, joka haluaisi viettää aikaa kanssani. Hän kuulema olisi ihan hyvä vaihtoehto ja opettaisi minulle mielellään swahilia. Kiitin tiedosta.
Ilmoitusta varten tarvittiin myös minun osoitteeni ja puhelinnumero, josta minut saisi kiinni. Annettuani osoitteen ja Kristiinan puhelinnumeron, nuori (ehkä 25-vuotias) mies tiskin toisella puolella ilmoitti, että hän tulee käymään joskus kylässä. Hän päätti myös ottaa antamani puhelinnumeron myös omaan kännykkäänsä ylös, ja kirjoitti pienelle paperinpalaselle oman puhelinnumeronsa. Kun kaikki viralliset paperit oli vihdoin saatu kuntoon, tämä asiaani käsitellyt Sam ilmoitti lähtevänsä minun kanssani kaupungille shoppailemaan. Onneksi seuraani liittynyt Kristiina sai tiukkaan sävyyn sanottua heti poliisiaseman ovella, että meillä on kiire, emmekä voi shoppailla hänen kanssaan.
Lähdimme ostosten tekemisen jälkeen tutun taksikuskin kyydillä kotiin, ja illalla lähdin Tuomaksen kanssa iltakävelylle kaupunkiin. Ensin Tuomas kävi (vihdoin ja viimein pitkällisen painostuksen jälkeen) parturissa, ja minä menin ensimmäiseen aukiolevaan asiallisen näköiseen matkapuhelinliikkeeseen ja ostin itselleni halvimman liikkeestä löytyneen puhelimen sekä uuden liittymän ja siihen puheaikaa. Hassua, että suomalainen joutuu tulemaan Tansaniaan ostamaan ensimmäisen Nokian puhelimensa.
Illalla laitoin Tansaniassa asuville yhteisille tuttavillemme viestiä, jossa kerroin numeroni vaihtumisen syyn, ja vastaukseksi sain monta pole sanaa (pahoittelut varkaudesta). Lisäksi eräs tuttavani kertoi eräällä mzungulla olleen tapana menettää Tansaniassa käydessään puhelin/reissu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti