Pian jouduimme poistumaan seurasta, sillä Frankin olisi määrä olla kohta odottamassa meitä. Niinpä haimme tavaramme huoneistamme, jätimme avaimen respan mamalle ja valmistauduimme henkisesti jo valmiiksi odottamaan taksikuskiamme taas pitkään. Ihme oli kuitenkin tapahtunut, ja Frank odotti meitä saapuessamme pihalle!
Ajoimme Darin keskustan halki kohti Ubongon linja-autoasemaa. Tein mielessäni yhteenvedon Darista muutaman päivän kokemuksella:
Kaupungin ilma oli erittäin hiostavan kuuma, ja ihmiset kiinnittivät valkoisiin paljon huomiota. Kaikkialla oli aseistettuja vartijoita. Ihmiset tulivat paljon niin heittämään läppää kuin kerjäämään, jotkut huutelivat vain perään. Mzungu-sana tuli hyvin tutuksi. Naisten hiukset oli laitettu todella kauniiksi, ja ne, joilla ei ollut lettejä, pitivät hiuksensa joko todella lyhyinä tai suoristivat hiuksensa. Naisten vaatteet olivat upean värikkäitä. Elämä ja kuhina alkoi kaupungin kaduilla heti auringon noustessa, ja koko päivän saattoi jossakin kuulla eläväistä ja iloista afrikkalaista musiikkia. Liikenne oli todella kaoottista, eikä suojateitä näkynyt missään, tien yli mentiin silloin kun päästiin ja sieltä mistä mahtui. Kaduilla oli paljon kädettömiä tai jalattomia ihmisiä, tai ihmisiä, joiden jalat olivat pahasti surkastuneet. Loppujen lopuksi Dar Es Salaam oli kuitenkin ehkä nykyaikaisempi kuin olin odottanut, sillä esimerkiksi kännykät olivat hyvin arkipäiväisiä.
Linja-autoasema oli aika pelottava paikka, sillä joka puolella tungeksi ihmisiä, ja linja-autot eivät olleet (ainakaan näin ensikertalaisen silmin) missään loogisessa paikassa tai järjestyksessä. Frank ajoi meidät ihan bussin viereen, ja saman tien autosta noustessani saatoin kuulla ihmisten puhuvan ”mzungu, mzungu”. Useampi nuorimies tuli kantamaan matkalaukkujamme saman tien, ja Kristiinan kanssa jäimme tarkkailemaan, että tavaramme varmasti päätyivät oikeaan bussiin. Eräs laukkujamme kantanut poika tuli luoksemme, ja varmisti, että olihan meillä neljä laukkua. Kerroimme sen pitävän paikkansa, jolloin poika sanoi, että koska meitä on vain kolme matkustajaa ja neljä laukkua, meidän tulee maksaa hänelle 8 000 Tsh ylimääräisestä matkatavarasta. Olimme epäuskoisia, ja poika vain intti, että kyllä, hänelle pitää maksaa nyt 8 000 Tsh. Kutsuin Frankin luoksemme, jolloin poika saman tien sanoi, että antaa olla, ei tarvitse maksaa.
Frank saattoi meidät sisälle linja-autoon, ja kysyi, mitä poika oli meille ulkona sanonut. Kerroin mitä oli tapahtunut, jolloin Frank sanoi, että tämä oli se syy miksi hän halusi varmistaa loppuun asti että pääsisimme matkaan. Loppujen lopuksi Frank oli todella ystävällinen ja auttavainen sekä reilu kuski, enkä enää ihmetellyt miksi muut suomalaiset olivat juuri häntä meille suositelleet.
Bussi oli todella positiivinen yllätys, sillä olin odottanut jotakin Daladalan tyylistä vanhaa romua, mutta Sumryn bussi olikin suhteelisen uusi ja tilava, samanlainen kuin mihin olen Suomessa tottunut. Bussin sisustus oli todella värikäs, punaisia elefanttikuvioita seinissä ja vihreät tupsuverhot ikkunoissa. Lähdimme liikkeelle, eikä vieressäni istunut ketään (toisin kuin Tuomaksen ja Krisiinan vieressä, jotka jo hyvää vauhtia juttelivat paikallisten kanssa), joten otin meidän yhteiset eväskassimme jalkatilaani.
Muutaman kilometrin päästä viereeni tuli isokokoinen, ruutupaitainen, noin 55-vuotias paikallinen mies. Keräsin nopeasti reppuni ja pussini ja päästin hänet omalle paikalleen ikkunan viereen. Ennen kuin ehdin tehdä mitään, mies (ehkä 185cm pitkä ja 100kg) otti eväspussini ja laittoi ne omaan jalkatilaansa, jotta minä mahtuisin paremmin omalle paikalleni.
Mies osoittautui todella ystävälliseksi, ja hän kertoi minulla todella paljon jokaisesta matkan kylästä ja kaupungista sekä vesistöstä. Täällä ihmisille on ilmeisesti hyvin tärkeää, mistä mihinkin kaupunkiin tulee vesi, sillä myös Kristiinan vierustoveri oli kertonut Kristiinalle mistä minnekin tulee vedet.
Ensimmäinen pysähdys oli noin kolmen tunnin matkustamisen jälkeen, ja vaikka minulla ei nyt suoranaista vessahätää ollutkaan, päätin käydä varmuuden vuoksi vessassa. Tai niin luulin vielä tuossa vaiheessa, mutta ulos päästyäni huomasin, että olimme pysähtyneet vain pusikkoon. Päätimme Tuomaksen kanssa pysyä lähekkäin, joten lähdimme yhdessä samaan suuntaan pusikkoon polkuja pitkin, mihin muut olivat menneet. Linja-auton vierustoverini tuli minua vastaan, ja sanoi, että kaupustelijalapset huusivat minulle, etten minä saa mennä sinne minne olen menossa. Se oli miesten puoli. Naisten piti mennä eri paikkaan.
Enhän minä tuollaista voinut tietää (enkä lasten swahilista sitä ymmärtänyt). Kävelin polkuja pitkin naisten puolelle, ja katsoin suurinpiirtein paikan, josta olisi näkösuoja bussille ja miesten puolelle. Toimitin asiani nopeasti ja kiirehdin takaisin bussiin, joka jo tööttäili lähdön merkiksi.
Matka jatkui, ja muutaman tunnin päästä tulimme Mikumin luonnonpuistoon. Heti porttien sisäpuolella tien vierustalla hengaili muutama apina, ja minä olin innoissani kuin pieni lapsi huvipuistossa. Vierustoverini kysyi, haluaisinko vaihtaa paikkaa hänen kanssaan, jotta näkisin puiston eläimet paremmin. Tarjous oli todella ystävällinen, ja niinpä vaihdoimme paikkaa ja minä kaivoin kamerani esille. Ehdimme matkustaa jonkin aikaa, ja vierustoverini (mitä luultavimmin huvittuneena) kertoi, että eläimet eivät viihtyneet vielä tässä osassa puistoa, vaan niitä näkisin vasta myöhemmin.
Tuijotin kuitenkin herkeämättä ikkunasta ulos, ja vierustoverini kertoi minulle paikallisista puista, mitä kasvoi missäkin. Hetken kuluttua näin norsun. En tietenkään ollut valmiina kuvaamaan, mutta oli uskomatonta nähdä ihan oikea norsu jossakin muualla kuin sirkuksessa. Hetken kuluttua näin toisenkin norsun, joka tosin valitettavasti päätti valokuvaan näyttää vain takamuksensa. Tämä kuva kuitenkin päätyi heti koneelle päästyäni työpöytäni taustakuvaksi.
Näin matkan aikana useamman kerran norsuja ja kirahveja (, jotka kuitenkin olivat aina tien – minusta katsoen – väärällä puolella, joten en saanut niitä kuvattua), sekä muutaman pahkasian ja ilmeisesti gaselleja.
Ennen luonnonpuistoa linja-autossa oli juomatarjoilu, ja jostakin syystä vatsassani alkoi tuntumaan epämukavalta Coca-Colaa litkittyäni. Kysyin vierustoveriltani koska seuraava pysähdys olisi, ja hän sanoi sen olevan vasta aikaisintaan tunnin kuluttua. Näytin ilmeisesti todella huonovointiselta, sillä hän kysyi, tahtoisinko päästä tauolle. Sanoin, että se olisi hyvä idea (vaikka tiesin, etteivät he pitäisi siitä että mzungun takia pitää pysähtyä). Niinpä hän kävi ystävällisesti kysymässä kuskilta voisimmeko pysähtyä,.
Heti luonnonpuistosta poistuttuamme tulimme sillalle, jossa oli vartijoita, ja bussi pysähtyi vartijoiden kopin luo. Menin miesten viittomaan suuntaan, ja kysyin aseistetuilta miehiltä wc:tä. He eivät näyttäneet yhtään pitävän siitä että häiritsin heidän rauhaansa, ja uhkailivat ja vannottivat etten saa käyttää vettä. Sanoin pärjääväni ilman, joten he pääsivät minut vessaansa. Enpä ole ikinä ennen ollut vessassa (, jossa oli vain reikä lattiassa) niin, että kolme aseistettua vartijaa odottaa oven toisella puolella!
Mitä nöyrimpien kiittelyjen jälkeen (niin vartijoille, kuskille kuin vierustoverilleni) matka jatkui, ja oloni oli ihan hyvä. Vierustoverini varoitteli koko ajan tulevasta, sanoi, että ennen Iringaa nousisimme todella jyrkkiä rinteitä ylös, ja että tuo viimeinen etappi olisi todella raskas. Matka sujui kuitenkin ihan hyvin, ja vielä noin vähän yli tunti ennen Iringaa pysähdyimme ilmeisesti jonkinlaisen huoltoaseman tyyliseen paikkaan. Siellä oli paljon vessoja (reikiä lattiassa) sekä kioski-myymälä, josta monet matkustajat tilasivat barbequeta tai muuta syötävää.
Matka kiemurtelevilla vuoristoteillä jatkui, ja yhdessä mutkassa näimme perävaunullisen rekan kyljellään tiellä. Tuossa vaiheessa olisin kaivannut toimivaa turvavyötä, vaan ei saa toivoa liikoja.
Pian olimme jo Iringan laitakaupungilla, ja vierustoverini pyysi puhelinnumeroani, jotta hän voisi näyttää meille joskus paikkoja. Hetken pohdin mielessääni olisiko fiksua antaa numero ventovieraalle miehelle, mutta tulin siihen tulokseen, että pakko minun on voida luottaa ihmisiin, ja kyseinen herra oli osoittautunut todella ystävälliseksi eikä minulla ollut mitään syytä epäillä hänen haluavan hyötyä minusta rahallisesti. Sitä paitsi liittymäni oli pre paid -liittymä, joten mitään tietojakaan minusta ei sen avulla selviäisi. Niinpä vaihdoimme numeroita, ja mies kysyi, tarvitsisimmeko kyydin majapaikkaamme. Meille oli kuitenkin Tumainilta järjestetty joku meitä vastaan, joten mies kertoi heti nähdessään Tumainin auton, että tuolla ovat varmaankin meidän hakijat.
Saimme matkatavaramme, ja Tumainin autolla lähdimme kohti kotia. Matkaa oli useita kilometrejä ja tiet olivat paikoin todella huonossa kunnossa. Usein ihmettelin miten noita teitä pitkin edes pääsee autolla liikkumaan.
Tunnistimme valokuvien perusteella kotimme, ja kuskin töötätessä vartija avasi porttimme. Ovella meitä odotti jo talomme asukas Olli, sekä sisällä talossa taloudenhoitajamme, noin 50-vuotias, hieman pyylevä, kauniissa keltaisessa mekossaan keittiössä häärivä mama.
Mama lämmitti meille ruoan, edellispäivän pilaun, jota oli kovin niukasti, mutta jokainen sai siitä syödäkseen. Ilta meni keskustellessa Ollin kanssa kaikista käytännön asioista, sekä jakaessamme kokemuksiamme bussimatkasta. Illalla vielä kuulin moneen kertaan kaupungista kantautuvan todella kauniin muslimien rukouskutsun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti