Matkakohteemme oli siis tänään Isimila, jossa on kivikautinen museo sekä eroosion aiheuttamat upeat hiekkapylväät.
"Ups, mites tässä nyt näin kävi?"
Tällaisia uhkarohkeita tyyppejä hengaili muutama kappale tuolla ylhäällä.
Kierrettyämme noin puolentoista tunnin kierroksen, kävimme vielä katsomassa museon tarjonnan. Julius odotti koko tuon ajan, ja pian lähdimme takaisin kohti Iringaa. Päätimme poiketa vielä Tosamagangaan, keskellä ei-mitään olevaan keskiaikaista italialaiskylää erehdyttävästi musituttavaan kylään.
Kävimme kirkossa sisällä, ja koin siellä elämäni järkytyksen: kaksi nunnaa oli koristelemassa kirkkoa ilmeisesti pääsiäistä varten, ja saatuaan hommansa valmiiksi, he laittoivat töpselin seinään. Sitä seurannutta näkyä en luultavasti ikinä unohda: kaunis, yksinkertainen kirkko oli koristeltu järkyttävän kirkkain sinisin, punaisin, keltaisin ja vihrein värivaloin, jotka vilkkuivat ympäri alttaria!
Lähdimme jatkamaan matkaa kiertäen paikallisen koulun pihan kautta. Julius pyysi, että pysähtyisimme hetkeksi yhden portin kohdalle. Tietysti se sopi meille, olimmehan olleet jo tunteja reissussa, eikä meillä ollut mikään kiire minnekään. Yllättäen portilta, jolle pysähdyimme, kuului kutsu sisään. Julius kysyi, olisiko se meille ok mikäli menisimme sisään asti. Hän kertoi, ettei ollut koskaan käynyt paikassa sisällä. Tässä vaiheessa meille selvisi, että kyseessä oli orpokoti. Tottakai meille kävi että menisimme sisään.
Nunnat tulivat todella lämpimästi toivottamaan meidät tervetulleeksi, ja pyysivät meitä sisälle. Kirjoitimme nimemme vieraskirjaan, ja hetken kuluttua nunnat toivat ensin vadin, jossa pesimme kätemme, ja sitten Coca-Colaa, Fantaa, keksejä ja banaania. Nunnat kertoivat Juliukselle todella koskettavia tarinoita orpokodin lapsista, jotka Julius käänsi meille englanniksi pidätellen kyyneleitään.
Ruokailtuamme lähdimme kiertämään orpokotia, jossa oli yhteensä 273 orpoa. Ensimmäisenä menimme pienten vauvojen osastolle. Yksi nunnista otti yhden noista suloisista palleroista syliinsä. Vauva jäi tapittamaan suurilla nappisilmillään minua, ja hapuili käsillään minua kohti. Nunna kertoi vauvan pitävän minua ystävänään, ja antoi tuon pikkuisen syliini. Tuo hetki oli todella herkkä, lapsi sylissäni hymyili minulle enkä oikein tiennyt mitä minun kuuluisi tehdä. Pikkuinen oli sylissäni todella kiltisti, hymyili vain ja ojenteli käsiään ottaakseen minusta kiinni. Minuun tuo hetki teki lähtemättömän vaikutuksen.
Seuraavaksi jatkoimme isompien, arviolta 3-6 -vuotiaiden lasten luokse. He leikkivät pihalla kuka liukumäessä, kuka palloa potkien, kuka pienempää lasta sylissään kantaen. Tuo isompien – kuitenkin jopa reilusti alle kouluikäisten – lasten huolenpito pienemmistä oli todella silmiinpistävää ja hellyyttävää. Lapset olivat meidän vierailustakin todella iloisia, koko ajan joku halusi syliin, pitämään kädestä kiinni tai leikkimään kanssaan.
Kohta nunna kutsui kaikki pihalla leikkivät lapset koolle, ja he lauloivat meille yhdessä (ilmeisesti) tervetulolaulun. Yksi lapsista tuli ottamaan kädestäni kiinni, ja halusi tanssia kanssani laulun tahdissa.
Orpokotivierailu oli minulle ainakin päivän kohokohta – mikäli tuollaista ilmaisua tuosta mieleenpainuneesta vierailusta voi käyttää.
2 kommenttia:
...Kuva ja kuvaus orpokotikäynnistä saivat tämän 4,5 kk vanhan lapsen äidin silmät kyyneliin.
Seija
Juu, ihanaa tuollainen huolenpito ja välittömyys... kirjoitin jo kristiina n blogiin kuinka minulla on kutsumus auttaa orpolapsia (tosin Intiassa). En vaan ymmärrä miten se käytännössä tässä elämässä toteutuu. Olenhan itsekin 2v8kk vanhan pojan äiti. Ja aika vanhakin jo...;)
Lähetä kommentti