Sunnuntai 16.3.2008

Aamulla ensimmäisenä Kristiina pelästytti minut aloittamalla asiansa sanoen: ”Älä ihmettele, jos et tule näkemään Siiriä (meidän kana) seuraavien viikkojen aikana...”. Minä olin varma, että nyt naapurin koirat ovat syöneet sen tai joku on tehnyt siitä meille ruokaa, mutta onneksi olin väärässä. Arkipäivisin vartijanamme toimiva Juhudi oli ollut yhden päivän kuluneella viikolla luvatta pois töistä, ja hän oli nyt – ilmeisesti anteeksipyyntönä luvattomasta poissaolostaan – tuonut meille kukon. Siiri on ollut ilmeisen onnellinen tilanteesta, ja Danny (Tuomaksen antama nimi kukolle) tuntuu myöskin viihtyvän meillä. Nyt odottelen muutaman viikon päähän pienten jalkojen tepsutusta kotipihassani.

Menimme kaikki neljä (minä, Olli, Tuomas ja Kristiina) kymmeneksi kirkkoon. Tällä kertaa vuorossa oli katolilainen kirkko noin arviolta kolmen-neljän kilometrin päässä kotoamme. Kävelimme koko matkan auringon paahtaessa. Kirkon edessä oli todella paljon ihmisiä, ja kaikki kantoivat palmunlehtiä. Tajusimme vasta tuossa vaiheessa, että nyt tosiaan on palmusunnuntai.



Kirkkoon mentiin laulavana ja riemuitsevana kulkueena, ja ihmisiä oli todella paljon. Kirkko kesti kolme tuntia, mikä oli hyvin tuskallista, kun arviolta 2/3 ajasta oltiin seisaaltaan ja kuunneltiin papin laulupuhetta, joka siis oli swahiliksi, eikä meistä kukaan tuosta mitään ymmärtänyt. Minä olin meistä neljästä ainoa, joka jaksoi seisoa kaikki seisomisosuudet, Kristiinaa ja poikia alkoi heikottamaan, joten he istuutuivat kukin omia aikojaan, kuten noin puolet muistakin kirkossaolijoista. Minä olin myös meistä ainoa, joka jaksoi olla kirkossa koko tuon kolme tuntia, muut luovuttivat jossakin vaiheessa ja lähtivät ulos odottamaan kirkon loppumista.

Kirkko oli hyvin pelkistetty, ja huomiomme kiinnitti muun muassa seuraavat kirkonmenoihin kuuluvat tavat: Kolehti käytiin viemässä penkkirivittäin kirkon edessä oleviin, vartioituihin koreihin. Seurakuntalaiset eivät varsinaisesti laulaneet yhtään laulua, vaan laulupuolen hoiti kirkkokuoro, johon kyllä osa kuulijoista yhtyi. Missään ei kuitenkaan ollut esimerkiksi virsien numeroita tai muita seuraamista helpottavia vinkkejä. Ehtoollisella ei juotu viiniä ollenkaan. Huomattavan pieni osa seurakuntalaisista kävi ehtoollisella, joten koska istuin keskellä penkkiriviä, en kehdannut lähteä toisten ohitse rynnimään ehtoolliselle, niinpä en tiedä oliko esimerkiksi ehtoollisleipä kastettu viiniin tai jotakin, mutta ainakaan kenellekään ei juomista tarjottu. Pappi – ehtoollisen loputtua – kaatoi kaikki leivänmuruset kaikilta lautasilta (nunnat jakoivat ehtoollista useissa ”pisteissä”) sekä pöytäliinoilta yhteen astiaan, ja kaatoi kaiken kurkustaan alas. Sitten hän vielä huuhteli tuon astian vedellä, kaatoi taas kurkkuunsa kaiken, kuivasi astian ja laittoi sen kaappiin odottamaan seuraavaa ehtoollista.

Kirkon jälkeen menimme syömään paikalliseen hienostoravintolaan. Tilasimme alkupalat, pääruoan ja jälkiruoan. Uusi ennätys taisi tuossa odotellessa tulla, sillä pääsimme syömään vasta yhden tunnin ja 45 minuutin odottelun jälkeen. Ruoka oli hyvää, ja (vaikkei annoksen koosta olisi uskonutkaan) sitä oli riittävästi. Ruokailun jälkeen minä jatkoin kaupungille etsimään valokuvausliikettä (tarvitsen viisumiihakemukseeni viisi valokuvaa), muut menivät lähikaupan kautta kotiin.

Kaupungilla tunsin oloni ensimmäistä kertaa Iringassaoloaikanani epämukavaksi. Jostakin syystä aina kun liikun yksin, kaikki ihmiset tulevat juttelemaan minulle. Kun liikumme muiden kanssa yhdessä, aina välillä joku sanoo meille jotakin, mutta yksin liikkuessani tuntuu että kukaan ei jätä minua rauhaan. (Tuomas on kertonut, että kun hän liikkuu yksin, kukaan ei tule juttelemaan hänelle.) Nytkin kävellessäni ihmiset pysäyttivät minut moneen kertaan ja jäivät vaihtamaan muutaman sanan. Tyypillisesti nuo keskustelunhaluiset ihmiset ovat nuoria miehiä, naiset eivät juurikaan täällä tunnu vieraille puhuvan. Keskustaan kävellessäni joku nuori taitilijaherra tuli juttelemaan, kysymään kotimaatani, kertomaan itsestään ja olisi kaupannut minulle taideteoksiaan, mutta sanoin etten ole kiinnostunut, ja jatkoin matkaa.

Linja-autoaseman nurkilla alkoi olla todella epämääräistä porukkaa. Nuoria miehiä tuli juttelemaan, ja joka kujalta tuntui joku huutavan minulle. Muutama tuli ihan viereen. Heidän silmänsä verestivät, katse oli lasittunut ja he puhuivat sekavia, yrittivät tarjota jotakin, viittoivat mukaansa noille pimeille kujille. Päätin lopettaa auki olevan valokuvausliikkeen etsimisen (kiinni olevia olin löytänyt jo puolisen tusinaa) ja lähdin kotiin. Matkalla oli vielä paljon kerjääviä lapsia, jotka yrittivät kiinnittää minun huomioni, eivätkä alkuun tahtoneet uskoa kun sanoin ei. (Olen tehnyt periaatepäätöksen jo ennen tänne saapumistani, etten anna rahaa yhdellekään kerjäläiselle, eikä kyllä vielä ole kertaakaan tehnyt edes mieli antaa heille lanttia.)