Meidän oli alunperin tarkoitus käydä ostamassa paikalliset puhelinliittymät, mutta edellisenä iltana olimme saaneet Matilta viestin, että taksikuski-Frankilla olisi meille jo liittymät hankittuna. Niinpä tunnin myöhästyminen alkuperäisestä aikataulusta ei harmittanut niin kovasti, sillä ajattelimme ehtivämme vielä hyvin hoitaa tarvittavat asiat. Ihan ensimmäisenä menimme pankkiautomaatille, sillä meillä ei ollut enää yhtään shillinkejä jäljellä. Ensimmäisessä automaatissa luki, että se oli väliaikaisesti pois käytöstä. Toisella automaatilla meistä kukaan ei saanut rahaa, vaan automaatti vain sanoi ERROR heti tunnusluvun syöttämisen jälkeen. Jotkut vartijat viittoivat meitä viereiseen taloon, jossa oli paljon enemmän automaatteja. Siinäkään ensimmäisestä automaatista emme saaneet rahaa, mutta toisella automaatilla Kristiinaa onnisti. Niinpä nostimme kukin vuorotellen rahaa tuolta automaatilta.
Kävelimme parin korttelin päähän Suomen suurlähetystöön, jossa meillä oli sovittu tapaaminen. Niin hassulta kun se tuntuikin, mutta jo muiden Euroopan maiden ja EU:n lippujen näkeminen tuntui yllättävän hyvältä. Suomen ja Ruotsin suurlähetystöt sijaitsivat samassa rakennuksessa. Portilla oli vartijat ja metallinpaljastimet. Ennen suurlähetystöön pääsyä piti kirjoittaa kirjaseen mm. oma nimi, osoite, kansallisuus, kumpaan suurlähetystöön on menossa, vierailun syy ja tarkka saapumisaika. Sitten kuljettiin metallinpaljastimien läpi ja vartijat tarkastivat kaikki tavarat jottei siellä ollut mitään teräviä esineitä. En oikein tiedä mikä tuon metallinpaljastimen tehtävä oli, sillä Tuomaksella ja Kristiinalla se alkoi piippaamaan, mutta silti se ei aiheuttanut yhtään mitään toimia.
Sisällä lähetystössä oli kaksi tiskiä, toinen Ruotsille ja toinen Suomelle. Puhelimen kautta puhuimme lasiseinän takana olevalle tädille, joka kysyi kenen kanssa meillä oli tapaaminen ja moneltako. Kerroimme henkilön nimen ja että tapaaminen oli ennen puoltapäivää, jolloin meitä pyydettiin kirjoittamaan nimemme paperille ja istuutumaan ja odottamaan. Sellaisen ehkä kymmenen minuutin odottelun jälkeen iloinen vaaleahiuksinen n. 40-45-vuotias rennonoloinen mies tuli luoksemme, otti tuolin viereisestä pöydästä ja istahti alas.
Hän pyysi ensin meitä kertomaan itsestämme ja miksi olimme tulleet Tansaniaan sekä miksi halusimme vierailla suurlähetystössä. Sitten hän kertoili itsestään ja työnkuvastaan sekä jotakin yleistä Suomen Tansanian suurlähetystöstä. Mies vastasi avuliaasti kaikkiin ihmeellisiinkiin kysymyksiimme, ja keskustelu koski niin malarianestolääkityksen syöntiä kuin paikallisia oluita. Hän myös opasti meitä hieman käytännön asioiden hoitamisessa ja kertoi esimerkiksi taksien hinnoista, jotta meitä ei viilattaisi niin paljoa linssiin.
Kesken keskustelun eräs mies ryhmästä suomalaisia tuli luoksemme, ja kertoi kuulleensa minun puheistani tutun nimen. Kun kerroin, että olemme vaihto-opiskelijoita ja tulossa Iringaan, selvisi, että myös hän ja muut ryhmästä olivat Iringassa asuvia suomalaisia.He toivottivat meidät tervetulleiksi Iringaan. Myös näiltä ihmisiltä saimme monia hyviä vinkkejä, esimerkiksi että minkä firman bussilla kannattaisi matkustaa (kerroimme olevamme seuraavaksi menossa ostamaan seuraavalle päivälle bussilippuja).
Suurlähetystön edustaja vei meidät seuraavaksi kierrokselle itse suurlähetystöön ja esitteli meidät nuorelle 27-vuotiaalle suomalaiselle harjoittelijalle, joka oli viettänyt Darissa jo viisi kuukautta. Hän kertoi jonkin verran itsestään ja kyseli meistä. Jatkoimme kierrostamme, ja vierailimme seuraavaksi Suomen suurlähettilään Juhani Toivosen luona. Hän – pelottavasta ulkonäöstään huolimatta – osoittautui varsin leppoisaksi mieheksi. Hän pyysi meitä istuutumaan ja juttelimme hänen kanssaan hyvän tovin enemmän ja vähemmän virallisia asioita.
Vielä ennen poistumistamme suurlähetystöstä tämä nuori suomalaisharjoittelijapoika tuli ulos juttelmaan kanssamme, ja kertoi menevänsä illalla syömään hostellimme lähellä olevaan ravintolaan, ja sanoi että olemme tervetulleita seuraan.
Seuraavaksi päätimme mennä läheiseen kiinalaiseen suurlähetystön edustajan suosittelemaan ruokapaikkaan syömäään. Ruoaksi saimme riisiä ja pähkinä-kaali -seosta, jota Tuomas ei pähkinäallergiansa vuoksi pystynyt turhan paljoa syömään.
Laitoimme Frankille viestiä, että tulee hakemaan meidät suurlähetystön edestä 10 minuutin päästä. Maksoimme ruokamme, ja minä kävin vielä vessassa, joka oli kyllä siihenastisen elämäni järkyttävin: joka puolella pörräsi ötököitä, ja niin lattioilla kuin pytyn reunoillakin tallusteli mitä eriskummallisimpia ötököitä. Siellä ei kyllä turhan pitkään tehnyt mieli viipyä.
Frankkia saimme odotella jonkin aikaa, ja useampikin taksikuski tuli tarjoamaan meille kyytiään. Tuossa vaiheessa tajusimme, että olisi ollut ihan fiksua kysyä vaikkapa millainen auto Frankilla on, sillä nyt vain jouduimme kysymään jokaisen taksikuskin nimen, jotta emme hyppäisi väärän auton kyytiin. Kun oikea taksi vihdoin saapui, ehdimme istua kyydissä noin 50 metrin matkan, kun Frank ilmoitti että hänen pitää olla kuuden minuutin päästä Luther housella (keskustan ulkopuolella) viemässä asiakkaansa rautatieasemalle, että hän hakee meidät puolen tunnin päästä hostellimme edestä.
No, eipä siinä sitten muuta kun kävimme paikallisesta marketista ostamassa täydennystä vesivarastoihimme, ja katselimme huvittuneina hyllyssä olevaa rasvaa. Suomessahan on itsestäänruskettavia rasvoja, niin täältä löytyi ihoa vaalentavaa rasvaa.
Ostokset tehtyämme kävelimme pari korttelia hostelliimme, ja melkeinpä heti menimme ulos odottamaan, sillä puoli tuntia oli kulunut. Saimme odotella hyvän tovin, ja moneen kertaan pohdimme pitäisikö meidän jo soittaa, sillä olisihan taksikuskimme saattanut unohtaa meidät. Puoli tuntia myöhässä Frank vihdoin saapui, ja pääsimme matkaan. Ihan ensimmäisenä menimme ostamaan lähetystössä tapaamiemme suomalaisten suositteleman bussiyhtiön Sumryn bussiin liput seuraavalle aamulle Iringaan.
Lipunmyyntipiste oli todella pieni ja heti autosta noustuani kauppiaat tyrkyttivät niin kelloja, aurinkolaseja kuin passin kansiakin. Frank tuli pieneen lipunmyyntitoimistoon onneksi seuraksemme ja puhemieheksemme, ja saimme kuin saimmekin lopulta liput seuraavan aamun bussiin. Harvinaisen paljon työtä sen eteen kyllä piti tehdä, sillä kyseisellä toimistolla ei ollut kuin yksi paikka myytävänä enää bussiin, joten yksi poika soitti linja-autoasemalle, jossa myöskin myytiin lippuja bussiin, ja varasi puhelimitse kaksi paikkaa lisää. Kaikki paikat sijaitsivat erillään, kaksi käytäväpaikalla (toinen ihan edessä, toinen keskellä) ja yksi keskellä ikkunapaikalla.
Jo ennen bussilipunostoruljanssia olimme yritäneet sopia Frankin kanssa taksin hinnasta, mutta hän vain siirsi ja siirsi tuota keskustelua. Bussiliput olivat päivän tärkein hankinta, ja toinen hoidettava asia Darissa oli kännykkäliittymien hankinta. Matilta olimme saaneet viestin, että Frankilla on meille kolme liittymää, mutta Frankilta asiasta kysyessämme, hän sanoi liittymien olevan hänellä kotona, eikä hän niitä nyt saisi meille toimitettua.
Seuraavaksi suuntasimme Kariakoohon, joka on paikallisten suosima, turistille hieman turvaton ostospaikka. Frank ilmoitti että hänen pitää käydä hakemassa asiakas lentokentältä, joten hän ei voikaan jäädä kanssamme kiertelemään Kariakoota. Yhtäkkiä hän kaivoi taskustaan paperiin käärityn partaveitsen terän, ja sanoi, että meidän tulisi varoa miehiä, jotka kantavat sellaisia, sillä he saattavat leikata laukkumme tuolla terällä auki ja varastaa laukkumme sisällön. Hyvä että hän varoitti meitä, mutta miksi hänellä oli partaveitsi housujensa taskussa, mietinpähän vain!
Sovimme tapaamisen tunnin päästä samaan paikkaan johon hän meidät jätti. Eipä meillä taas ollut kamalasti sanottavaa asiaan, joten lähdimme kiertelemään kujia ja ostoshalleja. Kariakoossa oli kaksi isoa, hämärää ostoshallia, joissa viihdyimme hyvin niiden viileyden vuoksi. Ihmiset tuijottivat meitä pitkään, ja eräässä kojussa istui ehkä noin 8-vuotias poika, joka hoki ”mzungu, mzungu, mzungu...” (muukalainen, muukalainen, muukalainen...).
Tunti kului, ja odottelimme Frankia. Sopivaa odottelupaikkaa oli hankala löytää. Ilma oli todella hiostavan kuuma, joten yritimme mennä hallin seinän luomaan varjoon. Siellä kuitenkin viihtyivät myös paikalliset, ja erityisesti kaikki kauppiaat, jotka olivat heti tyrkyttämässä tuotteitaan, sekä taksikuskit, jotka yrittivät tarjota kyytiä Darin hienostoalueelle – jossa ilmeisesti luulivat meidän valkoisina majailevan. Tästä syystä yritimme koko ajan pysyä liikkeessä, ja muka kiinnostuneina katselimme pieniä kadunvarsikojuja. Risteyksen toisella puolella pienten kojujen varjoissa saimme olla rauhassa kaupustelijoilta, mutta tuijottavia silmäpareja oli sitäkin enemmän.
Kun Frank oli puoli tuntia myöhässä, päätimme soittaa hänelle. Hän sanoi olevansa matkalla, ja tulevansa kolmen minuutin päästä. Kolme minuuttia meni, eikä Frankia näkynyt missään. Odotimme ja odotimme, kunnes 50 minuuttia alkuperäisen tapaamisajan jälkeen Frank kurvasi paikalle, ja huokaisimme helpotuksesta.
Tarkoituksenamme oli seuraavaksi lähteä satamaan kalamarkettiin, mutta odotellessamme Frankkia tulimme siihen tulokseen, ettemme jaksa enää samanlaista odottelua paahteessa. Niinpä sanoimme Frankille (, joka oli pyynnöstämme nyt ostanut meille puhelinliittymät), että muutimme suunnitelmiamme, ja haluamme nyt suoraan hostelliin, sillä olemme väsyneitä odotteluun.
Hostellilla lepäilimme jonkin aikaa, kunnes päätimme joskus kuuden jälkeen lähteä etsimään jotakin ruokapaikkaa ja internetkahvilaa, sillä Kristiinalla oli kova hinku päästä kirjoittamaan sähköpostia läheisilleen. Löysimme nettikahvilan, mutta rakennuksen katutasossa vastaamme tuli mies, joka sanoi paikan olevan jo kiinni. Ihmettelimme tätä, sillä ovessa luki sen olevan auki klo 20 asti. Mies vain totesi ennen poistumistaan, että netti on poikki, joten kahvila on kiinni.
Harhailimme hetken aikaa hostellimme läheisyydessä etsien jotakin auki olevaa ruokapaikkaa, mutta sellaista ei tuntunut löytyvän. Minä olin valmis jo lähtemään hostelliimme, josta sai ruokaa klo 19.15 asti, mutta Tuomas ja Kristiina halusivat pimeästä huolimatta vielä jatkaa etsimistä. Vihdoin löysimme City Gardenin – sen ruokapaikan jota lähetystössä harjoittelijapoika meille suositteli – ja menimme sinne syömään. Ravintola oli oikein hieno ja siellä oli paljon länsimaalaisia. Päätin luottaa tuttuun ja turvalliseen, joten söin hampurilaisen ranskalaisilla, juomaksi otin Coca-Colaa (, joka on täällä halvempaa kuin vesi ja sitä on useammassa paikassa tarjolla). Syötyämme kävelimme reippaasti hostelliimme, ja menimme melko pian nukkumaan, sillä seuraavana aamuna olisi aikainen herätys.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti