Keskiviikko 12.3.2008

Aamulla Olli meni jo aikaisin töihin, ja minä, Kristiina ja Tuomas menimme yhtä matkaa puoli kymmeneksi yliopistolle. Koska keittiöstä ei löytynytkään mitään muuta syötävää kuin kuivia muroja, lähdimme jo klo 8.20 liikenteeseen, jolloin olimme yliopistolla noin yhdeksältä.


Kuinka monen vaihtarin koulutie näyttää tältä?

Istuin aulan penkeille, ja ei aikaakaan, kun yliopiston tutkimusjohtaja, todella korkeasti arvostettu vanha herra (puisen kävelykepin ja pullonpohjalasien kanssa) tuli luokseni heittämään läppää ja kyselemään, miten edellispäivän tentti oli mennyt, ja kuinka tämä päiväni oli lähtenyt käyntiin.

Hetkeä myöhemmin opiskelutoverini tuli ihmeissään kysymään, miksen ole tietokoneluokassa. Hieman huolissani kysyin, olenko kenties unohtanut jonkun luennon, mutta tämä opiskelija (, jonka nimeä en nyt muista) sanoi, että ei toki, luento alkaa 17 minuutin kuluttua, mutta että heidän seurassaan olisi mukavampaa viettää aikaa.

Menin tietokoneluokkaan hänen perässään, ja heti minulle järjestettiin yksi tietokone (, joita koko luokassa (ja myös paikallisen tietojenkäsittelytieteen laitoksella) on vain noin 10 kappaletta). Menin koneelle, vaikka minulla ei sinne nyt varsinaisesti kyllä mitään asiaa ollutkaan, mutta kun jotenkin muiden opiskelijoiden ystävällisyys ja huolenpito on nin hellyyttävää, niin enhän minä raskinut sanoa, ettei minun tarvitse koneelle päästä.

Viime torstaina käydessäni ensimmäistä kertaa yliopistolla, minulle painotettiin, että luennot alkavat tasan silloin kun lukujärjestyksessä lukee, eikä ”akateemisen vartin” jälkeen, kuten Suomessa. Nyt kuitenkin kello oli jo 9.50, kun yksi opiskelija ilmoitti luennoitsijan tulevan vähän myöhässä, kuulema kestäisi vielä kaksi minuuttia. Onneksi olen jo oppinut tansanialaisen kaksiminuuttisen olevan jotakin kymmenen minuutin ja vajaan tunnin väliltä. Niinpä luennoitsijamme – joka on kuulema tunnettu täsmällisyydestään – saapui kymmenen aikoihin ja kohteliaasti pyysi anteeksi myöhästymistään.

Luennon jälkeen menin aulan penkeille taas odottamaan tunniksi yhteistä ruokailuhetkeä Tuomaksen ja Kristiinan kanssa. Odottaessani yritin kirjoitella postikortteja läheisille Suomeen, mutta siitä ei tahtonut tulla mitään, kun luokkani opiskelijat ovat ilmeisesti pikkuhiljaa alkaneet huomata, etten minä pure, ja heitä tuli aina vähän joku esittäytymään. Rohkeimmat, jotka olivat jo aiemmin esittäytyneet minulle, kävivät kysymässä kuulumisia ja varmistamassa, että muistaisin vielä heidän nimensä. Kyllä näin vanhan sydäntä lämmittää tuollainen toisten välittömyys ja aitous!

Ollikin päätti liittyä ruokaseurueeseemme, ja lounaaksi valitsimme listalta kaikkea sitä, joiden nimet tunnistimme. Näin ollen tilasin munakasta, chapatia (rieskan tyylistä leipää) ja nakkeja. Valitettavasti chapati oli loppu, joten sain tilalle halkaisijaltaan noin 5cm ruskeita palleroita, jotka muistuttavat maultaan munkkeja. Niitä paikalliset syövät täällä usein päivälliseksi, mutta jotenkin tuntui kyllä oudolta vetää naamaan vuorotellen munakasta ja nakkia ja munkkia.

Odottelin taas ruokailun jälkeen jonkin aikaa seuraavaa luentoa, joka alkoi siis yhdeltä. Luennoitsija tuli hieman yhden jälkeen luokkaan ilmoittamaan, että luento on peruttu, joten voimme tehdä mitä haluamme. Sain ensimmäisellä luennolla yhdeltä opiskelijalta kuulla, että lukujärjestykseni olisi vanhentunut, että siitä on tullut uusi versio. Tein korjaukset lukujärjestykseen, ja huomasin, että loppuviikon luennoista suuri osa oli siirretty maanantaille ja tiistaille. Nyt en tiedä olenko sitten tietämättäni lintsannut alkuviikon luennoilta. Täällä yliopisto on hyvin koulumaista, ja tänäänkin ensimmäisen luennon pitäjä ilmoitti, että hän ei salli yhtään poissaoloa; jokaisella luennolla on oltava läsnä.

Minulla oli nyt puolitoista tuntia seuraavan (uuteen lukujärjestykseen onneksi kaksi tuntia aikaistetun) luennon alkuun. En enää jaksanut vain istua ja odottaa, joten päätin suoraan jättää menemättä kyseiselle kurssille. Sen sijaan hyppäsin daladalan kyytiin ja huristelin erittäin kuoppaista tietä keskustaan.

Halusin ostaa lisää postikortteja ja jotakin hyvää, sillä karkkihammastani on kolottanut jo monta päivää (vaikka täytyy mainita, että Kristiina ja Tuomas olivat maanantaina maailman parhaimmat avovaimo ja -mies, kun luin seuraavan päivän tenttiin, he toivat minulle keskustasta irtokarkkeja lukuevääksi kun olin kertonut heille karkkivatsani olevan ihan typötyhjä). Niinpä kävin vähän kiertelemässä kadunvarren kojuissa, ja mm. kysyin eräästä ”ompelimosta” (eli siis kadunvarrella olevasta kojusta, jossa kaksi naista oli ompelukoneiden ääressä) paljonko mekon teettäminen maksaa. En ole varma osasiko myyjänä toiminut mies sanoa summan oikein englanniksi, sillä hän sanoi mekon teettämisen (ilman kankaita) maksavan 6 000 Tsh eli vähän yli kolme euroa. Kankaiden hintojahan kyselin yhdestä kojusta jo viikonloppuna, ja 3 metrin kangaspalan lähtöhinta oli 5 000 Tsh eli siis n. 2,80e.

Kävin yhdestä paperi/toimistotarvikeliikkeestä ostamassa postikortin, ja kun myyjä lähti viereiseen liikkeeseen hakemaan minulle vaihtorahaa, toinen myyjänainen huusi pihalla leikkivät kaksi lasta (noin 3- ja 5-vuotiaat) liikkeeseen – lasten käytöksestä päätellen ihmettelemään minua. Vanhempi lapsista tökkäisi pienempää olkapäähän ja osoitti minua, jotta pienempikin tajuaisi katsoa ja ihmetellä. Siinä sitten kaksi pientä lasta katsoi minua suu auki ihmeissään. Kysyin lapsilta kuulumiset swahiliksi, jolloin nuorempi innostui silminnähden. Hän alkoi vertailla mm. meidän jalkojemme kokoa, ja kaikesta päätellen minulla on hänen mielestään valtavan suuri jalka. Lapsi järsi jotakin hedelmää samalla, ja ilmeisesti olimme hänen mielestään nyt hyviä kavereita, joten hän otti puoliksi suussaan olevan hedelmän ja tarjosi sitä minulle. Kieltäydyin kohteliaasti ystävällisestä tarjouksesta.

Lähdin kävelemään Neema Craftsiin, sillä toistaiseksi se on ainoa paikka, josta olen löytänyt kivoja (vaikkakin todella kalliita!) postikortteja. Tietä pitkin edelläni käveli äiti, joka kantoi pientä, noin 1,5-2 -vuotiasta lasta sylissään niin, että lapsen kasvot olivat minuun päin. Lapsi oli tuijottanut minua hyvin tiukasti suoraan silmiin (aikuiset ihmiset eivät täällä ikinä katso suoraan silmiin) hyvän tovin, kun hänen äitinsä kääntyi myöskin katsomaan mitä lapsi oikein tuijottaa. Minut nähdessään äiti alkoi opettaa lapselleen tärkeää sanaa: ”mzungu”, ja sama tavaamalla ”Mzun-gu.
M z u n – g u.”. On ihanaa olla havainnollistamisvälineenä tärkeässä lapsenkasvatusprosessissa.

Neema Craftsiin mennessäni tajusin, että Tansaniassa viettämäni puolentoista viikon aikana jokin minussa on jo muuttunut.

Muistan, että itse maahan vasta saapuneena huomasin kiinnittäväni hyvinkin paljon huomiota jokaiseen näkemääni valkoiseen. Nyt Neeman terassilla istui ryhmä saksalaisia, ja tajusin, että he katsovat minua juuri samoin kuin itse olin vielä viikko sitten valkoisia katsonut: Heidän katseensa seurasi liikkeitäni uteliaina ja he odottivat herkeämättä hetkeä, jolloin katsoisin heitä, hymyilisin ja tervehtisin. He olettivat – tiedän sen kokemuksesta – että tottakai haluan tervehtiä heitä ja jäädä hetkeksi juttelemaan heille, ovathan hekin vierailijoita, valkoisia, mzunguja.

Oli hassu tunne tajuta, että minä en ole enää turisti kuten he. Heistä näki jo kauas, että he ovat vasta saapuneet maahan: heillä oli yllään hohtavan valkoiset vaatteet ja he olivat hyvin tarkkaavaisia ja katsoivat uteliaina ympärilleen ihmetelleen kaikkea näkemäänsä. Minä kuljin paikallisten tavoin asfaltoidun tien pientareella, Suomesta mukaan otettu hohtavan valkoinen paita on täällä pölyisen kaupungin ja kylmällä vedellä nyrkkiyykkäyksen (paikallista, vaatteita syövyttävää pesuainetta apuna käyttäen) jäljiltä enää lähinnä likaisen valkoinen, harmaat, ennen tänne tuloa hyvin vähän käytetyt sandaalit ovat likaiset ja hyvin kuluneen näköiset, katseeni ei ole valpas, jatkuvasti jotakin etsivä, eikä kävelyni ole turhan reipasta. Olen jo monelta osin tottunut paikalliseen elämänmenoon, ja huomaamattani kiire on kadonnut lähes kokonaan arjestani.
Tulin kotiin, ja noin tuntia myöhemmin Kristiina ja Tuomaskin saapuivat. Mama oli tehnyt meille munakasta bataatin kanssa, jota kyllä oli valitettavan vähän. Maman aikana emme kuitenkaan kehtaa mennä hänen valtakuntaansa keittiöön häiriköimään turhan takia, joten päätimme tehdä itse vielä illalla jotakin syötävää.

Mama oli pyyntöämme noudattaen leiponut meille sämpylöitä, joten tein uunissa lämpimiä mozzarella-sämpylöitä. Niiden kanssa join makeannälkääni hillitsemään ostamastani kaakaojauheesta valmistettua kaakaota, joka oli kyllä parasta maistamaani vesikaakaota ikinä. Voi tietysti olla sellainen pienenpieni mahdollisuus olemassa, että tämä tähänastinen riisiä jollakin kastikkeella -ruoka saa minkä tahansa siitä poikkeavan maistumaan hyvältä.

Tämäniltainen vartijamme on kyllä mies oikealla alalla! Meillä on siis yövartija Tumainin kautta, ja joka ilta vartijat vaihtavat kohdetta, joten koskaan ei voi tietää, kuka meidän untamme seuraavana yönä valvoo.

Normaalisti vartijat tulevat vaihtelevan mittaisen ajan myöhässä, istuvat koppiinsa ja kuuntelevat radiota tai kuorsaavat siellä. Tänään kun Tuomas oli menossa ulos, oven takana odotti yllättävä näky: pitkä ja leveä mies pitkä keppi kädessä ja vihreä uniformu päällä. Tuomas ilmeisesti näytti hyvin säikähtäneeltä, sillä mies oli rauhoitellut Tuomasta kertoen olevansa meidän yövartijamme.

Jossakin vaiheessa kuulimme oveltamme ääniä, ja kun menimme katsomaan, josko Olli olisi ovella, huomasimme yövartijamme asettelevan oven kaltereita kunnolla lukkoon. Yritimme selittää, että yksi asukkaista ei ole vielä kotona, mutta hän vain itsepäisesti jatkoi kaltereiden asettelemista tukevasti lukkoon. Kiitimme häntä kohteliaasti avusta, ja laitoin Ollille viestin, jotta hän ei säikähtäisi lukittua ovea ja virkaintoista vartijaamme.

Muutaman tunnin kuluttua portilta kuului vihdoin auton tööttäys, ja Olli saapui töistä. Hän kertoi, että vartija oli hyvin tarkkaan tutkinut koko auton ja varmistanut ettei tänne tule asiattomia tyyppejä. Sinänsä huvittavaa, sillä Olli saapui Tumainin kyydillä, ja vartijamme on siis Tumainin palkkaama, joka myös silloin tällöin tekee töitä yliopiston portilla vartijana.



Olemme ottaneet tavaksi (edellisten asukkaiden aloittaman perinteen mukaan) viedä yövartijalle aina iltaisin termospullollinen kuumaa teetä. Tänään Tuomas kävi viemässä tuon termarin, ja vartijamme oli kuulema kaksin käsin kiitellyt auliistija tuomaksen sanojen mukaan hyvin sydämellisesti. Ihanan työlleen omistautunut mies, ei voi muuta sanoa.

Tuossa ruokaa valmistaessani saimme kuulla, että ensi lauantaiksi suunnittelemamme reissu yhden suomalaisen pariskunnan kanssa on varmistunut, joten vietämme siis lauantain Ruahan luonnonpuistossa juosten pakoon leijonia, kirahveja, norsuja, apinoita, virtahepoja, krokotiilejä ja pahkasikoja. Tai sitten edellämainitut eläimet juoksevat pakoon meitä. Tai minua.