Perjantai 16.5.2008

Pojat kävivät töistä tullessaan ottamassa minut mukaansa. Minulle annettiin tehtäväksi piknik-eväiden valitseminen, ja niinpä hain Hastysta sipsejä, munkkeja, muffinsseja, samosoja sekä tikkareita. Sitten lähdimme matkaan. Muutama kilometri Iringan ulkopuolella huomasin kysyä, minne olemme matkalla, sillä siihen mennessä minulla ei ollut ollut siitä aavistustakaan. Retkikohteenamme oli Riverside Campsite – tuo sama paikka, jossa viimeksi eksyin auringonkukkapellolle Tuomaksen ja Kristiinan kanssa. Tällä kertaa valitsimme kävelyreittimme määränpääksi vesiputoukset.

Tuosta seikkailusta tulikin paljon hurjempi kuin ikinä olin uskaltanut edes ajatella. Alkumatka meni kyllä hyvin: tallustelimme polkua pitkin eteenpäin maisemia ihaillen. Välillä olin kiinni kolmessa kaktuksessa yhtä aikaa, mutta se oli vielä pientä. Yritimme siis löytää hyvän näköalapaikan vesiputouksille, joten poikkesimme vähän väliä pusikon reunassa kulkevalta polulta pusikon läpi rantaan. Marcus oli ketteränä aina jo pitkällä pusikossa menossa, kun minä ja Christian lähdimme vihdoin myös raivaamaan tietämme pusikoiden lävitse rantaa kohti.

Niinpä taas yhden kerran Marcus lähti katsomaan josko siitä kohtaan pääsisi hyvälle piknikinviettopaikalle vesiputouksen äärelle. Kun Marcusta ei näkynyt heti takaisin, ajattelimme hänen löytäneen hyvän paikan. Niinpä lähdimme Christianin kanssa kohti rantaa. Christian – herrasmies kun on – meni edeltä ja yritti parhaansa mukaan raivata oksia tieltämme. Pian näimmekin jo Marcuksen kaukana joen rannan tienoilla pomppimassa kiveltä toiselle. Minä ja Christian jatkoimme matkaamme kiveltä toiselle risukkoisessa pusikossa.

Yhtäkkiä Christian käskee minun lähteä takaisin – ja vauhdilla. Minä tietysti sanon vastaan, että miksi ihmeessä, jatketaan vain matkaa, kyllä me saadaan vielä Marcus kiinni. Christian toistaa käskynsä, ja vihdoin näen myös syyn: seuraavalla kivellä on ISO käärme. Hetken vain tuijotan käärmettä, sillä olen nähnyt niin isoja käärmeitä ainoastaan televisiossa ja Mikumin käärmepuistossa – en kuitenkaan koskaan näin läheltä ja ilman, että meidän välissämme olisi mitään. Lähdemmekin takaisin risukon läpi polulle niin nopeaa kuin vain pystymme.

Päätin, etten enää mene tuollaisiin risukkoihin. Mikäli Christian ei olisi huomannut käärmettä, olisin hypännyt seuraavalle kivelle – kivelle, jossa käärme oli.

Kuljimme Christianin kanssa polkua pitkin vesiputouksen päälle asti, ja sieltä aloimme huhuilla Marcusta, joka ei tiennyt meidän ja käärmeen kohtaamisesta mitään, ja joka edelleen pomppi jossakin vesiputouksen alapuolella kiveltä toiselle. Huhuilummehan ei tietenkään siinä veden pauhussa kuulunut minnekään, mutta pian näimme kaukana kivien päällä pomppivan ruotsalaismiehen. Pian Marcuskin huomasi meidät, tuli luoksemme, ja niin söimme eväämme keskellä vesiputousta isolla kivellä.

Palattuamme Riverside Campsitelle, kerroimme käärmeestä paikan omistajalle. Hän kertoi, että kuvauksemme perusteella käärme oli joko kobra tai phyton. Hän kertoi myös, että siellä liikkuessa tulisi aina olla keppi kädessä, jotta olisi edes jotakin, jolla puolustautua käärmeen hyökätessä. Hän yritti myös (ilmeisesti lohduttaakseen) kertoa, että eivät ne käärmeet hyökkää, elleivät tunne oloaan uhatuksi. Olen taas hieman viisaampi. Olisin tosin mieluusti kuullut kaiken tuon ennen kohtaamistani valtavan käärmeen kanssa.

Pääsimme kaikki ehjin nahoin (muutamia pintanaarmuja kaktukset taisivat kaikille aiheuttaa) takaisin Iringaan. Pojat heittivät minut kotiini, ja sovimme tapaavamme parin tunnin kuluttua Rumoursissa – paikassa, jossa saa (parin tunnin odottelun jälkeen) todella herkullista kanaa.

Tilasin taksin, ja saavuin sovittuna aikana Rumoursiin. Pojat olivat jo paikalla. Rumoursin pöydät oli laitettu yhteen, pitkällä pöydällä paloi kynttilöitä ja paikka oli täynnä pukuihin ja mekkoihin sonnustautuneita ihmisiä. Minut esiteltiin monille ihmisille, ja samalla pojat kertoivat, että sattumalta tänään on Christianin entisen työpaikan vanhan työntekijän läksiäisjuhlat. Meidät toivotettiin lämpimästi tervetulleiksi nauttimaan juhla-ateria heidän kanssaan.

Noin 5 minuuttia saapumiseni jälkeen olin jo noutamassa seisovasta pöydästä toinen toistaan herkullisempia ruokalajeja. Minulla ei ollut pienintäkään aavistusta kuka kukakin oli, mutta illan mittaan huumorintäyteisten puheenvuorojen ansiosta sain hyvin selville useimpien juhlavieraiden taustat. Pääsin myös osalliseksi lahjojenjakoseremoniaa – pitkää ketjua, jota pitkin juhlakalulle ojennettiin läksiäislahjat.

Ilta eteni ja pian juhlien keskipiste opettikin nuorille tytöille ja pojille parhaimpia tanssiliikkeitään: lantio eteen, lantio taakse, eteen, taakse, eteen taakse , lantio sivulle, lantio toiselle sivulle, lantio pyöriiiiiii ja alusta uudestaan! Siinä koko juhlaporukka tanssi juhlakalun ympärillä tätä tanssia.

Sitten olikin jo aika jatkaa matkaa. Porukka lähti Twistersiin – Iringan ainoaan tanssipaikkaan. Minä jäin vielä tutustumaan Tansanian parhaita sipsejä valmistavan tehtaan omistajaan, yli 20 vuotta Tanskassa asuneeseen Michaeliin. Kyllä me mahdettiin olla huvittava näky: ruotsalainen tutkija ja suomalainen opiskelija puhumassa ruotsia, tansanialainen nuorekas mies puhumassa tanskaa. Ymmärsimme toisiamme, ja hauskaa oli. Saimme kutsun tulla vierailulle hänen tehtaaseensa.

Loppuilta menikin sitten Twistersissä, kun parkettien partaveitsi Säde oli jälleen poikien tanssitettavana.