Sunnuntai 14.3.2010

Kahdentoista tunnin younien jalkeen lahdimme Peterin ja Stephanien kanssa paivaksi Johannesburgiin. Ensin kavimme Apartheid-museossa, jossa ehdimme kahden tunnin aikana nahda vain murto-osan kaikesta. Museo oli vaikuttava, mutta hyvin raskas. Sen jalkeen suuntasimme parkkipaikan toisella puolella olevaan huvipuistoon. Kavimme ihan ensimmaiseksi syomassa paikallisten suosittelemassa hampurilaisravintolassa, jonka jalkeen minun toivomuksestani menimme maailmanpyoraan. Tansanialaiset eivat tykkaa korkeista paikoista, mutta koska minakin menin, hekin paattivat tulla. Maailmanpyorasta oli upeat maisemat. Tansanialaiset istuivat kauhusta kankeina paikoillaan katsomatta ymparilleen. Koko kahdeksan kierroksen ajan he pitivat kiinni vaunun keskitangosta kaksin kasin.

Seuraavaksi mina yritin suostutella muita viereiseen laitteeseen, joka pudottaa laitteeessa olijat korkealta ilmasta 50 metria maan alle vanhaan kaivokseen. Kukaan muu ei halunnut laitteeseen, joten se jai kokeilematta. Kavimme kuitenkin viela vuoristoradassa ja tukkijoessa.

Tulimme takaisin Pretoriaan puoli kuuden aikoihin, ja kavimme pikaisesti Spar-kaupassa (siina samassa, mika meilla oli Suomessakin viela muutama vuosi sitten). Ostimme syotavaa ja juotavaa (vesijohtovesi sellaisenaan on jarkyttavan pahaa, mutta mehussa veden makua ei maista) seka pelikortit iltojemme iloksi.

Puoli kahdeksan aikoihin, kesken tansanialaisten meille opettamaa korttipelia (, jonka saannot muuttuivat joka kierroksella heidan edukseen ja meidan tappioksi) paikalle tuli neljan n. 40-vuotiaan miehen ryhma. He kysyivat, olemmeko me tansanialaisia opiskelijoita. (Juu, mina ja herra J mennaan ihan tansanialaisista.) Miehet kertoivat, etta laitoksen johtaja etsi meita.

Muutamaa minuuttia myohemmin huoneessame oli nelja noin 40-vuotiasta miesta, yksi arviolta 30-vuotias mies seka yksi noin 30-vuotias nainen. seka yksi hieman varttuneempi nainen. Mukanaan he toivat kahvinkeittimen, kahvia, ison vadillisen eri hedelmia seka taytekakun. Laitoksen johtajanainen kertoi kakkukahvien jalkeen hieman tulevista kahdesta viikosta, ja saimme tutustua muihin kurssilaisiin. Laitoksen johtajan lahdettya paikalta, nelikymppiset miehet ilmoittivat, etta nyt on aika nahda, milta Etela-Afrikka nayttaa yolla. Niinpa lahdimme silta istumalta kohti yhden kurssilaisen lempiravintolaa. Dros:ssa istuimme reilun tunnin, jonka jalkeen tuli laskun maksamisen aika. Kuten olen aiemminkin huomannut, tansanialaiset tekivat tutun "ovelan" temppunsa. He katosivat vaivihkaa takavasemmalle, ja kun muut olivat keranneet laskuun tarvittavan summan verran kasaan, he tulivat takaisin kuin olisivat siina koko ajan olleetkin. Minua tama arsytti aivan suunnattomasti, silla tiedan heidan saavan tismalleen saman summan randeja paivaa kohti kuin me muutkin, ja se raha kylla hyvin riittaa juomien maksamiseen. Mutta ilmeisesti valkoisten seurassa ei tarvitse maksaa, oli itsella rahaa tai ei...